Harrastusvuoden läpikäyntiä

Vuosi ei tietenkään ole vielä ohi ja treenejä ehtii olla vielä useita, mutta halusin tehdä Velhon maastokaudesta jo hieman koontia, joten tässäpä sitten samalla muutenkin kuluneen vuoden harrastuksista.

Kirjoittelin itselleni maaliskuun alussa ylös vuoden 2025 harrastussuunnitelmia, molempien poikien osalta tietysti erikseen. En asettanut varsinaisia tavoitteita, paitsi Noki-tokossa muutaman sellaisen ”haluaisin viedä asiaa x eteenpäin” -tyyppisen, ja tein molempien koirien kanssa vuoden aikana juuri sitä, mikä milloinkin tuntui hyvältä ja mihin itselläni riitti aika ja jaksaminen. Vuoden aikana on ollut aktiivisia ja vähemmän aktiivisia vaiheita, ja olen tehnyt omaa juttuani oman fiilikseni mukaan. Nyt on kiva huomata, että olemme paitsi pitäneet hirveän hauskaa myös edistyneet ja oppineet.

Kuva: Suvi Lehto

NOKI

Maaliskuu 2025: ”Tokossa suurimmat tavoitteet koskevat seuraamista, yllättäen. Lisäksi haluan keskittyä hyvään mielentilaan ja yhteiseen kuplaamme. Suunnitelmissa on myös rakennella ylempien luokkien liikkeitä enemmän, jotta emme vahingossa pääse kyllästymään. Lisäksi voisimme viettää aikaa hakumetsässä ja viedä rullailmaisua eteenpäin. Jos hakumetsissä ei syystä tai toisesta tule käytyä, voisimme aloittaa itseksemme jäljen opettelun ja tehdä useammin myös esine-etsintöjä. Nosework-treenejä olisi mukavaa taas jatkaa.”

Nyt: Tokon osalta vuosi meni juuri kuten suunnittelinkin: Olemme treenanneet seuraamista, ja seuruutunnelin päässä näkyy valoa, hetkittäin ehkä aika voimakastakin sellaista. Mielentilan – sekä koiran että omani – paraneminen on ollut ehdottomasti vuoden parhaita juttuja Noki-tokossa. Olemme myös tehneet ylempien luokkien liikkeitä mukavasti. Yhteistyömme on kehittynyt entisestään, kun rutiinit ovat alkaneet kantaa ja kun olen oppinut ymmärtämään Nokin hieman erityislaatuista mieltä vielä paremmin. Noksu on mitä kiltein ja iloisin pieni tokokaveri.

Noseworkia emme tehneet kai kertaakaan, ja hakutreeneissä Noki taisi käydä pari kertaa. Jäljen opettelu on aloitettu, ja esine-etsintöjäkin Noki on päässyt tekemään. Olen tänä vuonna todennut, että Noki ja hakutreenit ovat sellainen yhtälö, joka tuskin enää usein toteutuu. Hakutreenit kokonaisuutena ovat tarpeettoman kuormittavia Noksulle nykyään, vaikka – tai varmaan juuri siksi koska – se pitää hausta todella paljon. Itseksemme voimme tehdä ja teemmekin eri esine-etsintöjä (esineruutua, pudotettua ja tarkkuutta) ja joskus jälkeä, ehkäpä kepon kanssa joskus myös jotain pieniä hakujuttuja.

Nokin harrastusvuosi on ollut mielestäni oikein hyvä. Meillä on ollut kovin hauskaa yhdessä, ja olemme tehneet hommia omassa tahdissamme ja kehittyneet pikkuhiljaa. Kirjoitin tästä joskus aiemminkin, mutta Nokin kanssa harrastaminen tuntuu erilaiselta nyt, kun harrastuskaverina on toinenkin koira – ja nimenomaan hyvällä tavalla erilaiselta.

Ensi vuonna jatkamme harrastuksia pääasiassa samaan malliin, tai sitten saatan keksiä meille jotain uuttakin mielenvirkistystä tokon rinnalle. Tokon osalta suuri muutos aiempaan on tietysti se, että ryhmäpaikka vaihtuu pelkkään itsenäiseen treenaamiseen. Täytyy itse muistaa ja jaksaa olla aktiivinen ja pyytää kavereita välillä mukaan treenaamaan. Erityisesti ryhmäpaikkistreenejä on muistettava järjestää edes joskus, koska tänä vuonna Nokin paikallaolo(mielentila) on mennyt todella paljon eteenpäin ja haluaisin jatkaa sen vahvistamista. 

Kuva: Suvi Lehto

Kuva: Kiira Käyhkö

VELHO

Maaliskuu 2025: ”Suunnitelmissa on pitää hauskaa treenikentillä ja rakentaa pohjia erityisesti tokoon ja samalla vähän myös pk-tottikseen. Koetan muistaa harjoitella erilaisissa häiriöissä ja ympäristöissä. Teknisistä asioista haluan panostaa erityisesti seuraamiseen, koska en osaa opettaa sitä. Maastokaudella tutustumme ainakin hakuun ja esineruutuun, mahdollisesti voisimme tehdä myös jäljen alkeita. Katsotaan, minkä verran on aikaa ja treeniseuraa ja mistä Velho innostuu. Ihan huviksemme ja kokemuksen vuoksi voisimme käydä keväällä pentunäyttelyssä.”

Nyt: Velhon harrastukset menivät kuten suunnittelinkin; maastolajeja olemme tosin tehneet monipuolisemmin kuin odotin. Tokon ja tottiksen pohjia on rakenneltu hyvällä fiiliksellä, ja olen koettanut panostaa seuraamisen opettamiseen. Maastokauden alettua toko/tottis jäi huomattavasti vähemmälle huomiolle, joten kentällä edistyminen on ollut hidasta, mutta maasto-osaaminen on mennyt eteenpäin sitten senkin edestä. Velho on treenannut hakua, jälkeä ja esineruutua ja tehnyt pudotetun ja tarkkuusnoudon alkeita. Pitkätukka on osoittanut olevansa lapsinero ja aivan luotu pk-lajeihin. Olemme myös harjoitelleet erilaisissa häiriöissä ja ympäristöissä – vaikka monipuolistamisen varaa on kyllä edelleen – ja kävimme pyörähtämässä pentunäyttelyssäkin.

Ensi vuodelle ajatukset ovat melko pk-painotteiset. Saimme paikan pk-tottisryhmästä, mutta jatkanemme myös tokojuttuja itsenäisesti enemmän tai vähemmän. Talvikaudella voisimme ehkä aloitella myös haukkuilmaisun rakentamista, ja muuten jatkamme maastoja sitten mahdollisimman pian siitä, mihin nyt jäimme. Mitään erityisiä tavoitteita ensi vuodelle ei ole, vaikka pitkällä tähtäimellä haaveita toki on ja aina välillä tarkastelen tekemisiämme miettien, ovatko haaveet realistisia ja jos ovat, milloin. Ajatus on kuitenkin treenata omien resurssien mukaan ja pitää hauskaa ja katsoa, mihin se johtaa. 

Kuva: Anni Rask

Nokeliuksen kuulumisia

Minulla on ollut blogin luonnoksissa lähes vuoden ajan teksti kemiallisesta kastroinnista, ja keväästä asti luonnoksissa on lojunut pohdintaa myös Nokin tokoharrastuksesta. Syystä tai toisesta tekstit ovat jääneet julkaisematta, ja nyt ne ovat sisällöltään jo osittain vanhentuneetkin. Aiheet ovat kuitenkin nyt ajankohtaisempia kuin koskaan: Nokille laitettiin tänään kastraatioimplantti, ja seuran pienryhmähaku ensi vuodelle on käynnissä eli harrastuskuvioita on taas mietittävä ihan oikeasti.

Aloitetaan vaikka siitä kemiallisesta kastroinnista. Kastroinnin syistä saisi varmaan kokonaisen postauksen, mutta lyhyesti sanottuna toivon, että kastrointi tasaisi Nokin mielen ja vatsankin toimintaa. Olen pyöritellyt asiaa päässäni jo pitkään, ja vaikka kyseessä ei ole mikään lopullinen, peruuttamaton asia, olen epäröinyt kamalasti ja miettinyt tätä varmaan aivan liikaakin. Kaikki Nokin tuntevat ihmiset ovat kannustaneet kokeilemaan, samoin tutut eläinlääkärit. Silti koiran luonnolliseen hormonitoimintaan puuttumiseen on suuri kynnys, kun siihen ei ole mitään päivänselvää terveydellistä syytä, kuten eturauhasvaivoja. Mietityttää, miten implantti vaikuttaa Nokiin ja muuttuuko poikien suhde jotenkin, vaikka eihän sitä tiedä kuin kokeilemalla. Joidenkin viikkojen tai kuukausien kuluttua sitten nähdään, mikä implantin todellinen vaikutus on.

Implantista tulee kahden vuoden dopingvaroaika, mistä päästäänkin sopivasti aasinsillalla Nokin harrastuskuvioihin. Jo kauan ennen lopullista implanttipäätöstä päätin, että Nokin koetavoitteet laitetaan ainakin toistaiseksi syrjään. Jatkamme tokon parissa, mutta en tiedä, menemmekö enää kokeisiin – ehkä joskus vuosien päästä, jos siltä tuntuu, ehkä ei. Noki on taitava ja hieno poika, ja treeneissä homma toimii erinomaisesti ja meillä on hirveän kivaa yhdessä, mutta Noki arvostaa rutiineja, tuttuja ja turvallisia asioita ympärillään ja hyvässä, rennossa mielentilassa olevaa ohjaajaa. Koetilanteet tai muut vastaavat häppeningit eivät ole sille mieluisia tai mukavia. Voisimme tietysti harjoittelemalla saada koemielentilaa sen verran paremmaksi ja rutiinit sen verran vahvoiksi, että selviytyisimme koetilanteesta kunnialla, mutta miksi pitäisi? Meillä molemmilla on myös ollut treeneissä kivempaa sen jälkeen, kun päätin toistaiseksi unohtaa kokeet, vaikka viimeaikaiseen treenifiilikseemme on tietysti vaikuttanut moni muukin asia.

Haku ensi vuoden pienryhmiin on auki, ja aion hakea paikkaa tokopuolelta vain Velholle. Ensi vuodellekin on kyllä tulossa ainakin pari sellaista ryhmää, jotka voisivat sopia Nokin taitotasolle, mutta tällä hetkellä tarvitsen kouluttajaa eniten seuruuasioissa. Ryhdyimme rakentamaan seuraamista uudelleen tänä vuonna Sariannan opissa ja olemme päässeet siinä hyvään vauhtiin (kai?), enkä nyt kaipaisi ketään muuta sotkemaan sitä. Muutenkin ajatus kouluttajan vaihtumisesta tuntuu (Nokin kohdalla) tällä hetkellä raskaalta, ja nyt on sellainen olo, että jatkan treenaamista mieluummin itsekseni ja vapareilla kavereiden kanssa. Koetavoitteiden syrjään laittaminen ei myöskään tarkoita sitä, etteikö Nokinkin kanssa harrastaminen olisi tavoitteellista – koe-/tulostavoitteet eivät ole ainoita mahdollisia tavoitteita.

Puolitosissani mietin, hakisinko Noksulle hoopers-ryhmäpaikkaa, mutta en tiedä. Joka tapauksessa Noks pääsee tekemään tokoa sitten vapaavuoroilla. Ryhmäpaikasta luopuminen – tai siis sen hakematta jättäminen – tuntuu isommalta jutulta kuin onkaan, mutta Noki on kuitenkin koiristani ensimmäinen, jonka kanssa olen oikeasti tavoitteellisesti ja aktiivisesti harrastanut ja jonka kanssa aloitin nykyisessä seurassamme harrastamisen. Ehkä se vähän selittää tätä hyvin tarpeettomalta tuntuvaa haikeuttani.

Muita Noki-kuulumisia: Se kävi heinäkuussa hammaskivenpoistossa ja hammasröntgenissä, ja kaikki oli kunnossa. Sillä on jo pitkään ollut erinomainen ruokahalu. Se kävi hierojalla viimeksi syyskuussa ja oli tokokoiralle tyypillisesti toispuoleinen mutta muuten hyvässä kunnossa. Sen helmikuussa murtunut häntä on aivan normaali. Se nauttii metsäretkistä, tokotreeneistä, Velhon kanssa leikkimisestä ja siitä, kun koko perhe on yhdessä sohvalla. 

Tänään sille laitettiin tosiaan kastraatioimplantti, jonka vaikutus kestää noin puoli vuotta. Sillä on eläinlääkärissä nykyään sellainen kokovartalotärinä, että sen hampaatkin kalisevat, mutta se on ihan kamalan kiltisti ja yrittää tsempata ja olla hirveän rohkea ja reipas poika. Jännityksestään huolimatta se katsoo minua suuret pyöreät silmät loistaen, steppaa edessäni namien toivossa ja luikertelee jalkojeni välissä. Se on niin kiltti ja iloinen ja rakas.

365 päivää Velhoa tässä maailmassa

Niin, maailma on nyt 365 päivän ajan ollut yhden Velhon verran parempi kuin aiemmin.

Ja miten onnekas meidän jengi onkaan, kun Velho on tekemässä aivan erityisesti meidän maailmastamme paremman. En osaa sanoin kuvailla, miten kiitollinen olen tuosta hulivilipojasta ja siitä, että juuri hän saapui meille juuri silloin kun saapui. Velho on kovin hieno, älykäs, hauska ja rakas tyyppi, ja minulla on tunne, että tulemme kokemaan sen kanssa vielä aika siistejä juttuja.

Hyvää syntymäpäivää, Velho Eevert Silkkiotsa. <3

Kun toinen koira tuli taloon

Ajatus toisen koiran hankkimisesta syntyi alun perin siitä, kun totesimme Nokeliuksen kaipaavan kipeästi omaa koiraystävää. Noki on aina ollut iloinen koiraseurasta, tullut toimeen kaikkien kanssa ja tykännyt hirveästi juosta ja leikkiä kavereiden kanssa. Meillä olleista hoitokoirista erityisesti toiset colliet ovat (yllättäen) olleet sen mieleen, ja joka kerta harmitti Nokin puolesta, kun kivat ystävät palasivat koteihinsa. Varsinkin jo edesmenneen Lölön kanssa Nokilla oli ihan hirmuisen ihanaa, ja siihen vetosin usein, kun suostuttelin kepoa toisen koiran hankintaan. Suostutteluoperaatio ei tosin lopulta edes ollut kovin työläs, koska Noksulla on aivan valtavan suuri paikka kepon sydämessä ja Noksun onnellisuus on kepon prioriteettilistalla kärkipäässä. Niinpä hän on valmis tekemään og-pikkupojan eteen aika paljon, kuten suostumaan toisen koiran hankintaan. Eikä asiaa hankaloittanut toki sekään, että kepo tiesi myös minun tulevan toisesta koirasta onnelliseksi.

Kaikki kuvat on ottanut Suvi Lehto. Vauva-Velho! <3

Mutta niin, Nokin ystävätarpeesta se ajatus alun perin syntyi ja lähti siitä sitten kehittymään. Siispä tietysti toivoimme ja odotimme, että Noki saisi toisesta koirasta mukavaa leikkiseuraa, ja se onkin ehdottomasti toteutunut – ehkä jopa paremmin kuin odotimme. Pojat leikkivät ulkona joka päivä ja miltei päivittäin nujuavat sisälläkin jotain, ja hyvin usein, varsinkin sisäleikeissä, Noki tekee aloitteen tai haluaisi vielä jatkaa, kun Velho alkaa jo väsähtää. Pojat ovat kivasti löytäneet molemmille sopivan tavan leikkiä, vaikka ulkona huomaakin sen, että Noki on ihan vain juoksija ja Velho tykkää juoksemisen lisäksi fyysisyydestä. Tuntuu kuitenkin, että molemmat ovat tulleet siinä asiassa toisiaan vastaan. Velhon fyysisempi ja rajumpi leikkityyli näkyy kyllä edelleen hippaleikeissä siten, että jos Velholla ei ole lelua suussaan, se iskee hampaansa toistuvasti Nokin pyllyyn ja Noki voi muutenkin joutua vähän alakynteen. Siksi kannamme nykyään lelua lenkeillä mukana, ja Velho osaa tulla jo itsekin sitä pyytämään, kun juoksuleikit alkavat. Lelun kanssa pojat saavat myös hyvät vetoleikit aikaiseksi.

Leikkimisen lisäksi Velhosta on toki muutenkin seuraa Nokille. Arvelen, että koirakaverin läsnäolo on yksinoloissa kiva asia – Nokin yksinolot kotona sujuvat rauhallisesti, mutta yksin oleminen on sen mielestä kuitenkin vähän epämukavaa – ja tietysti kaveri on arjessa muutenkin koko ajan läsnä. Velhon ollessa pienempi pojat hengasivat usein niin, että Velho nosti etutassunsa Nokin selkään ja katseli siitä maailmaa, ja joskus Noki vaikutti jopa pitävän siitä. Ihan kamalan söpöä. 

Toivoimme myös Nokin itsevarmuuden kasvamista, ja suureksi iloksemme se on toteutunut kanssakäymisessä Velhon ja muiden koirien kanssa. Suurin syy itsevarmuuden lisääntymiseen lienee tietysti se, että Noki on pentuun nähden auktoriteettiasemassa. Lisäksi alkuvaiheessa kannustimme Nokia pitämään puolensa: kehuimme sitä, kun se ärähti Velholle (koska se ei todellakaan tiennyt, voiko niin tehdä) tai vaikkapa piti kiinni lelusta luovuttamatta sitä heti pennulle. Enää Noksu ei tarvitse samanlaista tsemppausta meiltä, ja aikuistuminen ja lisääntynyt itsevarmuus näkyy myös muiden koirien kanssa. Nokille on tehnyt taatusti hyvää sekin, ettei se enää ole kaiken huomiomme keskipiste ja ainoa silmäterämme, vaan se joutuu väistämättä ottamaan myös itse enemmän vastuuta itsestään.

Muita kivoja, yksittäisiä muutoksia ovat ainakin ruokahalun parantuminen (se tosin on ollut jokseenkin kausittaista ennenkin, mutta eiköhän toinen koira silti vaikuta asiaan todella paljon) ja fyysisen kunnon kehittyminen, ainakin oletettavasti, koska Noki juoksee Velhon kanssa paljon. Ainahan se on kulkenut lenkeillä monipuolisessa maastossa vapaana, mutta ei se yksikseen juoksentele, ellei joku sitä erikseen juoksuta. 

Haasteitakin on toki ollut: Noki oli pitkään melkoinen ressukka ja stressasi, kun Velhoa kiellettiin tai komennettiin jostain edes normaalilla, neutraalilla äänellä. Jo Velhon puuhatessa jotain kiellettyä Noki usein tuumasi, että voi voi sentään, noin ei saisi tehdä, on vähän ikävää nyt, huolest. Pikkuhiljaa tilanne on helpottunut, kun Noki on tottunut ja Velho on kasvanut eli lopettanut pahimmat pentupuuhastelunsa. Edelleen Noki on kyllä kamalan kiltti ja tottelee kaikkia Velholle osoitettuja käskyjä – myös alasmenokäskyä silloin, kun on jo valmiiksi lattialla – mutta samanlaista ahdistumista ja stressaamista ei enää ole.

Harrastusrintamalla on tapahtunut sellainen muutos (sen lisäksi, että minulla itselläni menee koiraharrastukseen nyt vähintään tuplasti enemmän aikaa), että Noksun treeneistä on tullut minulle hyvin spesiaalia, kahdenkeskistä laatuaikaamme. Sitä treenit ovat tietysti Velhonkin kanssa, mutta Nokin kanssa se korostuu ja voin myös huomata eron aiempaan. Nokin kanssa olemme muutenkin jo tiiviisti yhteen hitsautunut tiimi, jossa molemmat tuntevat toisensa läpikotaisin. Sellaista osaa arvostaa ihan eri tavalla nyt, kun pentu on saanut huomaamaan, mitä kaikkea Noki oikeastaan osaakaan ja miten paljon olemme yhdessä tiiminä kehittyneet. Velhon kanssa tietysti vielä opetellaan yhdessä, ja on ollut ihan todella mukavaa saada monipuolisuutta harrastamiseen: pojat ovat hyvin erilaisia ja koulutuspolkujensa eri vaiheissa, ja lisäksi molempien kanssa on erilaiset tavoitteet ja ehkä osittain myös lajit. 

Velho on äärimmäisen rakas ja mainio tyyppi, ja olen itsenikin puolesta valtavan onnellinen, että saimme sen perheeseemme, mutta vähintään yhtä onnellinen olen Noksun puolesta: sillä on vihdoin ikioma ystävä.

Lomat lomailtu

Kesä meni ihan hujauksessa, mutta ei oikeastaan pahemmin edes harmita, että loma loppuu nyt. Aloitan uudessa työpaikassa ja olen siitä innoissani, ja ehdimme kesällä tehdä monenlaista. Viileämmät kelitkin ovat enemmän kuin tervetulleita – varmaan kaikkien muidenkin koiraihmisten mielestä.

Poitsut ovat autoilleet (meillä on uusi, iso auto!), mökkeilleet, telttailleet, leikkineet ja makoilleet ulkona. Velho on uinut paljon (!), ja Noki on ollut hengessä mukana. Noki pääsi soutuveneellä kalastusretkelle. Velhon mielestä sellainen on tylsää paikallaan kököttämistä. Molemmat olivat reippaita reissukavereita ja rauhallisia telttayöpyjiä.

Koirakohtaamisia on ollut monenlaisia: Eräässä aittamajoituksessa isäntäparin pikkukoira ei oikein pitänyt Nokista ja Noki joutui sen tossun alle konflikteja kiltisti vältellen. Velho vain hessuhopoili menemään eikä sille ärhennelty, tai jos ärhenneltiinkin, se ei ottanut sitä kovin vakavasti. Samassa paikassa yöpyi myös toinen perhe koiran kanssa, ja kaikki neljä koiraa kulkivat pihamaalla vapaina ilman suurempia konflikteja. Reissun loppupuolella puolestaan olimme koirien kanssa uimassa epävirallisella uimarannalla metsässä, kun samalle rannalle tuli myös toinen porukka koiran kanssa. Koirat tutustuivat rauhallisesti toisiinsa ja keskittyivät sitten taas vesileikkeihin omien perheidensä kanssa ilman hihnoja, ja saimme kaikki viettää rantapäivää rauhassa (kunnes rannalle tuli lisää ihmisiä ja me siirryimme väljemmille vesille). Se oli tosi kiva kokemus.

Erityinen koirakohtaaminen oli Tampereella agilitykisoissa, jossa tapasimme Velhon isän Jampan. Oli tosi kiva nähdä Jamppa omistajineen, ja isässä ja pojassa oli paljon samaa! Jamppa oli kisaamassa, ja minä ja Velho kisaturisteilimme sillä aikaa kun Noki, kepo ja kepon kaveri viettivät keskustapäivää. Molemmat pojat käyttäytyivät tahoillaan hienosti, vaikka kisapaikalle saapuessamme Velhon piti huudella vähän kaikille ja Nokikin lähti oudossa tilanteessa siihen mukaan. Noksu ei ollut koskaan ennen ollut agilitykisoissa, eikä se nytkään tosiaan ollut kovin kauaa ennen kuin lähti keskustaan. Keskustassa se oli päässyt terassille, jätskikiskalle ja Stockmannille ja käyttäynyt kuulemma hyvin, kuten aina. Alun huutamisen jälkeen Velhokin petrasi, otti loppuajan kisapaikalla oikein rennosti, lopetti huutelut ja oli tosi mukavaa seuraa. Se osaa ottaa ikäänsä ja tiettyyn hulivilimäisyyteensä nähden yllättävän lunkisti monenlaisissa tilanteissa, ja siitä olen kyllä valtavan kiitollinen.

Jamppa-isä ja Velho. Kuva: Silja Larmu.

Muutama päivä sitten olin mätsärissä talkoolaisena ja esittämässä Vosia, ja ilmoitin sitten samalla Velhonkin mukaan, jotta sekin saisi jotain aktiviteettia. Viileässä hallissa tapahtuva aktiviteetti kuulosti hyvältä idealta. Kehäkäytös oli Veltsulla vielä hyvin muistissa, ja hienolla esiintymisellään se ansaitsi punaisen nauhan ja lopulta pentujen PUN4-sijan. Se pieni hassulainen sai jopa ruusukkeen!

Mätsäriä lukuun ottamatta en ole tehnyt koirien kanssa yhtään mitään harrastusjuttuja heinäkuussa, vaan olemme olleet ihan sataprosenttisesti lomalla koko kuukauden. Nyt alkaa olla aika palailla pikkuhiljaa harrastusten pariin. Kohta molempien poikien viikkoryhmät käynnistelevät toimintaansa, ja jos kelit tästä pian viilenevät, Velho pääsee maastotreeneihinkin. Omasta loppuvuodestani on töiden puolesta tulossa raskas, joten yritän parhaani mukaan pitää kiinni palauttavasta tekemisestä koirien kanssa. 

Yritän myös ottaa tästä mallia.