Lomat lomailtu

Kesä meni ihan hujauksessa, mutta ei oikeastaan pahemmin edes harmita, että loma loppuu nyt. Aloitan uudessa työpaikassa ja olen siitä innoissani, ja ehdimme kesällä tehdä monenlaista. Viileämmät kelitkin ovat enemmän kuin tervetulleita – varmaan kaikkien muidenkin koiraihmisten mielestä.

Poitsut ovat autoilleet (meillä on uusi, iso auto!), mökkeilleet, telttailleet, leikkineet ja makoilleet ulkona. Velho on uinut paljon (!), ja Noki on ollut hengessä mukana. Noki pääsi soutuveneellä kalastusretkelle. Velhon mielestä sellainen on tylsää paikallaan kököttämistä. Molemmat olivat reippaita reissukavereita ja rauhallisia telttayöpyjiä.

Koirakohtaamisia on ollut monenlaisia: Eräässä aittamajoituksessa isäntäparin pikkukoira ei oikein pitänyt Nokista ja Noki joutui sen tossun alle konflikteja kiltisti vältellen. Velho vain hessuhopoili menemään eikä sille ärhennelty, tai jos ärhenneltiinkin, se ei ottanut sitä kovin vakavasti. Samassa paikassa yöpyi myös toinen perhe koiran kanssa, ja kaikki neljä koiraa kulkivat pihamaalla vapaina ilman suurempia konflikteja. Reissun loppupuolella puolestaan olimme koirien kanssa uimassa epävirallisella uimarannalla metsässä, kun samalle rannalle tuli myös toinen porukka koiran kanssa. Koirat tutustuivat rauhallisesti toisiinsa ja keskittyivät sitten taas vesileikkeihin omien perheidensä kanssa ilman hihnoja, ja saimme kaikki viettää rantapäivää rauhassa (kunnes rannalle tuli lisää ihmisiä ja me siirryimme väljemmille vesille). Se oli tosi kiva kokemus.

Erityinen koirakohtaaminen oli Tampereella agilitykisoissa, jossa tapasimme Velhon isän Jampan. Oli tosi kiva nähdä Jamppa omistajineen, ja isässä ja pojassa oli paljon samaa! Jamppa oli kisaamassa, ja minä ja Velho kisaturisteilimme sillä aikaa kun Noki, kepo ja kepon kaveri viettivät keskustapäivää. Molemmat pojat käyttäytyivät tahoillaan hienosti, vaikka kisapaikalle saapuessamme Velhon piti huudella vähän kaikille ja Nokikin lähti oudossa tilanteessa siihen mukaan. Noksu ei ollut koskaan ennen ollut agilitykisoissa, eikä se nytkään tosiaan ollut kovin kauaa ennen kuin lähti keskustaan. Keskustassa se oli päässyt terassille, jätskikiskalle ja Stockmannille ja käyttäynyt kuulemma hyvin, kuten aina. Alun huutamisen jälkeen Velhokin petrasi, otti loppuajan kisapaikalla oikein rennosti, lopetti huutelut ja oli tosi mukavaa seuraa. Se osaa ottaa ikäänsä ja tiettyyn hulivilimäisyyteensä nähden yllättävän lunkisti monenlaisissa tilanteissa, ja siitä olen kyllä valtavan kiitollinen.

Jamppa-isä ja Velho. Kuva: Silja Larmu.

Muutama päivä sitten olin mätsärissä talkoolaisena ja esittämässä Vosia, ja ilmoitin sitten samalla Velhonkin mukaan, jotta sekin saisi jotain aktiviteettia. Viileässä hallissa tapahtuva aktiviteetti kuulosti hyvältä idealta. Kehäkäytös oli Veltsulla vielä hyvin muistissa, ja hienolla esiintymisellään se ansaitsi punaisen nauhan ja lopulta pentujen PUN4-sijan. Se pieni hassulainen sai jopa ruusukkeen!

Mätsäriä lukuun ottamatta en ole tehnyt koirien kanssa yhtään mitään harrastusjuttuja heinäkuussa, vaan olemme olleet ihan sataprosenttisesti lomalla koko kuukauden. Nyt alkaa olla aika palailla pikkuhiljaa harrastusten pariin. Kohta molempien poikien viikkoryhmät käynnistelevät toimintaansa, ja jos kelit tästä pian viilenevät, Velho pääsee maastotreeneihinkin. Omasta loppuvuodestani on töiden puolesta tulossa raskas, joten yritän parhaani mukaan pitää kiinni palauttavasta tekemisestä koirien kanssa. 

Yritän myös ottaa tästä mallia.

Velhon ja vähän Nokinkin kesäjuttuja

Valmistuin kesän alussa filosofian maisteriksi (hyvä minä!), ja pojat olivat mukana valmistujaisissani. Koiria ei saanut ottaa sisätiloihin, mutta ne hengailivat juhlapaikan pihalla kiinni sidottuina. Velho välillä makoili rauhassa ja söi luutaan, välillä (lue: liian usein) huusi, lähinnä turhautumistaan, kun ei päässyt sisälle. Ihmisiä se tervehti avoimesti ja reippaasti. Oikein kehityskelpoinen juhlavieras, sanoisin. Noki käyttäytyi tietysti hyvin, onhan se aikuinen ja kultapoika. Juhlien jälkeen kävimme vielä mummollani kylässä, Velho ensimmäistä kertaa. Pyörätuolilla liikkuva mummo oli Veltsulle uusi tuttavuus ja pelkäsin Velhon olevan turhan innokas, mutta lapsikoira käyttäytyikin kauniisti: se tervehti mummoa oikein nätisti, tutustui asuntoon rauhallisesti, nakersi vähän mummon avustajan antamaa porkkanaa ja kävi sitten päiväunille. 

Lapsikoira alkaa oikeastaan pikkuhiljaa olla jo teinikoira. Velholla on ikää nyt yhdeksän kuukautta ja pari viikkoa päälle, ja ihan parin viime päivän aikana se on saattanut pikkuisen nostaa toista takajalkaansa pissatessaan. Käytännössä se siis vielä söpösti kyykkypisuttelee. Samalla se on kuitenkin niin iso poika, että – vastattuaan muutaman remmirähjän huuteluihin – se on alkanut huudella toisille koirille, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tilanteet saa kyllä yleensä hyvin katkaistua ja Velholle nopeasti järkeviä ajatuksia pääkoppaan, joten en oikeastaan ole huolissani. Jossain teiniaivojen perukoilla Velholla on muutenkin olemassa jo aiemmin opittu käytösmalli, jossa se tulee oma-aloitteisesti hakemaan kontaktia nähdessään koiran. Kyseinen käytösmalli on tällä hetkellä hieman unohduksissa, mutta Velho on niin ahne ja nopea oppimaan, että kyllä se sieltä taas muistuu mieleen. 

Hihii olen vain pieni hassulainen t. Velho

Velho on hassu tyyppi, kun se on vielä ihan lapsi ja luonteeltaan muutenkin sellainen hupiveikko-hulivili, mutta sitten kuitenkin se on monilta osin mukavan järkevä ja hyväkäytöksinen jo nyt. Se on tänä kesänä yllättänyt positiivisesti esimerkiksi kepon perheen luona, jossa kanat saavat kesäisin olla vapaina pihalla. Olin valmistautunut käyttämään kanojen kanssa oleilun harjoittelemiseen aikaa, mutta yllätyksekseni Velho suhtautui vapaana käyskenteleviin kanoihin ensitapaamisella aika samalla tavalla kuin Noki pienenä: se oli hyvin utelias ja lähestyi kanoja aluksi kiinnostuneena, mutta kääntyi tai pysähtyi pyynnöstä ja hoksasi nopeasti, että kanojen lähestyminen ei ole toivottua. Seuraavalla kerralla olimme maalla viikon, ja koko aikana Velholle piti sanoa ehkä kolme kertaa liiallisesta kiinnostuksesta kanoja kohtaan. Onnea on fiksut ja kiltit koirat ja se, että Noki on näyttämässä Velholle mallia.

Velho oli maalla muutenkin ihan elementissään. Nokikin nauttii maalla olemisesta kovasti ja rakastaa esimerkiksi omaa tonttia, mutta Velhosta näkee vielä selvemmin, että se on sielultaan aivan maalaiskoira kaikin puolin. Onneksi maalaiselosta haaveilee itse kukin tässä taloudessa ja nyt valmistuttuani haaveiden eteen voi ehkä joskus jopa tehdäkin jotain. Myös mökillä juhannuksena oli ihanaa katsella koirien pihapuuhia, kun molemmat pojat osoittivat olevansa ehtoja skotlantilaisia paimenkoiria ja touhusivat ulkona kaikenlaista jokapäiväisestä sateesta välittämättä. Touhuamisen jälkeen Velho nukkui kyljellään sateessa keskellä pihaa. Olisi se tietysti sisällekin saanut mennä, mutta se viihtyi erinomaisesti ulkona ja sen turkkikin hoiti hommansa hyvin eli hylki vettä ja piti koiran lämpöisenä.

Mökillä nukuimme teltassa, koska populaa oli paljon ja mökkimme on hyvin pieni. Se oli Velhiksen ensimmäinen kerta teltassa, mutta yöt sujuivat senkin osalta aivan moitteettomasti; Noki on nukkunut teltassa monta kertaa aiemminkin. Päivisin Veltsu yritti hyvin innokkaasti leikkiä isäni corginartun kanssa, mutta corgi oli niin paljon pienempi ja hitaampi – ja myös kamalan kiltti – että se jäi jatkuvasti Velhon jalkoihin ja meni mukkelis makkelis. Velho on aika fyysinen leikkijä, eikä se aina osaa olla kohtelias tai varoa pienempien, kiltimpien kavereiden kanssa. Vetoleikit corgin kanssa sentään sujuivat kivasti! Noksukin pyöri mökillä tietysti kaikessa mukana, kirmaili Velhon kanssa tuttuun tapaan innokkaasti ja oli koko ajan siellä missä minäkin. Rutiinien puute ja vähentynyt levon määrä lisäsivät huolta ja ahdistusta pienessä Nokeliuksessa, mutta kaikenlainen yhdessä puuhasteleminen ja ulkona oleskeleminen oli sen mielestä kovin mukavaa. 

Vähän treenikuulumisia

Treenirintamalla on ollut varsin aktiivista viime aikoina, mikä ei toki sinänsä ole ihme, kun koiria on nykyään kaksi ja maastokausi on käynnissä eli lajivalikoimakin laajempi. Yritän ottaa tästä nyt kaiken irti, koska tiedän, että syksystä on uuden työni vuoksi tulossa raskas ja treenaaminen tulee jäämään vähemmälle. Sain kyllä puolivahingossa Velhollekin ryhmäpaikan syksyksi tokon alkeisryhmästä, eli kyllä molemmille tulee taatusti säännöllistä treeniä kuitenkin. Noksu jatkaa kesän jälkeen samassa tokoryhmässä, jossa tälläkin hetkellä olemme.

Noksuttimen kanssa onkin nyt treenattu tokoa oikein hyvällä fiiliksellä! Tokomotivaationi on vuosien aikana mennyt aikamoista vuoristorataa, mutta tällä hetkellä tekeminen tuntuu tosi hyvältä. Jopa seuraamistunnelin päässä näkyy heikkoa, hyvin varovaisesti voimistuvaa valoa. Luulen, että olen päässyt tietyistä paineista eroon, koska olen päättänyt laitattaa Nokille kemiallisen kastraation tässä jollain aikataululla emmekä ole sitä ennen menossa kokeeseen. Kemiallisestahan tulee jostain älyttömästä syystä kahden vuoden dopingvaroaika, eli kokeet eivät ole millään tavalla ajankohtainen asia vielä hyvään toviin. Tieto siitä lienee poistanut treenaamisesta – erityisesti seuraamisen eli sen suurimman ahdistustekijän treenaamisesta – paineita, vaikka järjellä olen tietysti koko ajan osannut ajatella, että paineet ovat ihan turhia. Ihmismieli ei vain aina ole niin yksinkertainen.

Pari päivää sitten kokeilin Nokin kanssa jälkeä ensimmäistä kertaa, kun olimme koko perhe yhdessä lenkillä. Nokilla on pohjalla jo niin monia nenänkäyttö- ja esine-etsintätaitoja, että laitoin sen suoraan vaan kepon tekemälle jäljelle ilman mitään keppimotivaatiohässäköitä, saati sitten namijälkeä tms. Jälki oli toki hyvin lyhyt ja päättyi muistaakseni heti ensimmäiseen tai viimeistään toiseen keppiin, mutta kuten arvelinkin, Noksu suoriutui tehtävästä loistavasti ja käytännössä osasi homman jo, vaikka ei ollut sitä aiemmin tehnytkään. Se on kyllä ihan hirmuisen taitava ja monipuolisesti kaikenlaisia juttuja osaava tyyppi, ja olen tosi ylpeä meistä molemmista, kun olemme yhdessä opetelleet niin monia asioita. Noki pääsi myös etsimään yhden Velholta kadonneen kepin metsästä esineruutukäskyllä (olin pyörinyt alueella Velhon kanssa jo tovin), ja sehän suoritti. Kepo ei ollut piiiitkään aikaan nähnyt Nokin esineruutua ja oli aika vaikuttunut. Mikä erinomainen pikkupoika Nokelius onkaan! 

Velhon kanssa maastolajeja on tehty nyt paljon enemmän kuin tokoa/tottista (ehkä liiankin paljon enemmän, koska Velho osaa suunnilleen tulla perusasentoon ja siinä se). Maastoleirin jälkeen olemme treenanneet hakua, esineruutua ja jälkeä. Olen tietysti puolueellinen, mutta Veltsu(kin) tuntuu olevan monessa asiassa ihan luonnonlahjakkuus ja se tuntuu oikeasti hyvin lupaavalta harrastuskaverilta. Jäljestyksessä olemme päässeet toistaiseksi pisimmälle: aloitimme tekemällä muutaman keppiruudun, sitten yhden ihan pienen 10–15 metrin pituisen ja ensimmäiseen keppiin loppuvan jäljen, sitten ehkä 40–50 metrin ja parin kepin jäljen, jonka kepo kävi polkemassa Velhon katsellessa ja joka ajettiin heti tuoreeltaan (jännä juttu, että Veltsu paahtoi sillä jäljellä eteenpäin pää viidentenä jalkana ja maltti oli vähän kadoksissa...). Tänään Velho ajoikin jo ihan oikean, neljä keppiä sisältävän jäljen, jonka treenikaveri oli käynyt polkemassa ja joka oli vanhentunut ehkä puolisen tuntia tai jotain sinne päin. Lapsikoira oli aivan loistava, vaikka väsy hieman jo painoi – yleensä Velho on vauhdikkaampi ja kepeillä paljon riehakkaampi – enkä minä osannut käsitellä upouutta jälkiliinaamme.

Kyllä on ilo ja onni tällaisten koiraystävien kanssa harrastaa! <3

Velho maastoleirillä ja pentunäyttelyssä

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, Velho korkkasi elämänsä ensimmäisen maastokauden Collieyhdistyksen maastoleirillä Kokemäellä. Kannatti lähteä yksin ajelemaan seitsemän tuntia suuntaansa, koska leirillä oli kivaa, Veltsu oli mitä mukavin ja vaivattomin leirikaveri ja sen kanssa oli huippuhauskaa treenailla! Olimme Sara Jääskeläisen kouluttamassa lajitutustujien ryhmässä, ja ehdimme viikonlopun aikana tutustua hakuun, jälkeen, esineruutuun ja tarkkuusruutuun – kaikkiin ihan alkeistasolla toki – ja teoriatasolla myös pudotetun esineen noutoon. Pidin kouluttajastamme ja ryhmästämme, ja oli tosi mukavaa päästä tekemään kaikenlaista noinkin monipuolisesti. Lajit alkeistreeneineen olivat minulle toki jo aika tuttuja jälkeä lukuun ottamatta, Nokihan tekee noista kaikkia paitsi (toistaiseksi) sitä, mutta oli antoisaa kuulla tutuistakin lajeista taas yhden uuden kokeneen harrastajan näkövinkkelistä. Kouluttaja myös näytti muutamia juttuja omilla koirillaan, ja varsinkin jäljen ja kokeenomaisen pudotetun seuraaminen oli kyllä kivaa.

Velhon leirikäytös oli aivan 6/5, ja voin hyvillä mielin lähteä sen kanssa leireilemään toistekin. Majoituimme kahden hengen huoneessa, enkä tuntenut huonekaveriamme entuudestaan. Koirakämppiksellämme oli juoksut, mutta Velho on onneksi vielä niin lapsonen, ettei se ainakaan osoittanut ymmärtävänsä juoksuista yhtään mitään. Siksi meidät uskallettiinkin laittaa samaan huoneeseen. Velho lepäili häkissään aivan rauhallisena sekä yöllä että yksin ollessaan, ja treeneissä se odotteli autossa kiltisti. Olen kyllä valtavan iloinen sen taidosta rauhoittua niin häkissä kuin autossakin – toivottavasti tilanne pysyy aina samanlaisena.

Esineruutu

Pääsimme ensimmäiseen esineruututreeniimme heti perjantai-iltana, suoraan 7 tunnin ajomatkan päätteeksi. Velho teki esineiden bongailua: ruudun etureunaan oli viljelty esineitä, ja käveleskelimme alueella rauhassa toivoen, että koira bongaisi esineet ja reagoisi niihin. Ja Velhohan reagoi! Se nappasi heti ensimmäisen löytämänsä esineen suuhunsa ja tuli leikkimään sillä kanssani, minkä jälkeen se alkoi selvästi käyttää nenäänsä ja etsiä, että olisiko täällä vielä lisää. Esinemotivaatiota ei siis tarvinnut kaivella lainkaan. Esineitä löytyi muistaakseni kuusi, ja kaikki sujuivat aika lailla yhtä hyvin. Velho toi esineitä minulle hienosti, mutta palauttamista on kyllä koko ajan vahvistettava, koska Velho myös rakastaa lähteä kirmailemaan löytämänsä aarteen kanssa. 

Seuraavassa esineruututreenissä sunnuntaina otimme jo pari askelta eteenpäin. Ensin minä heitin esineen itse metsään Velhoa pidellen ja lähetin koiran sitten perään. Hyvin meni, mutta tehtävä olikin kyllä helppo, koska esine jäi aika lähelle ja Velho näki sen koko ajan. Toisen esineen kouluttaja vei metsään samalla hieman hetsaten Velhoa, ja vapautin koiran, kun kouluttaja oli palannut viereemme. Nyt Velho joutui jopa käyttämään nenäänsä ja etsimään esinettä. Hienosti löytyi! Palautus ei muistaakseni ollut aivan suoraan minulle, vaan siinä oli joku pieni ilokirmailu välissä, mutta vahvistellaan, vahvistellaan. Jätimme treenin siihen, koska elimme sunnuntai-iltapäivää, Velho alkoi olla väsynyt ja meidän piti lähteä kotimatkalle.

Haku

Hakumaastomme oli todella tasaista ja helppoa, toisella puolella oli vain vähän jotain pientä kukkulaa, mutta varsinkin aloittelijoille se sopi erinomaisesti. Velhon ensimmäinen treeni oli tyypillinen vauvatreeni: maalihenkilöt näyttivät Velholle herkkuja, hetsasivat, juoksivat metsään vähän matkan päähän ja ”piiloutuivat”, Velho päästettiin perään. Ensimmäinen taisi olla noin 10 metrissä. Velho lähti vauhdilla, mutta juuri ennen ukkoa tuli pieni säpsähdysloikka ja epäröinti, että mikäs tyyppi sinä sittenkään olet ja miksi olet siellä maassa. Hyvin pentu kuitenkin meni palkalle, ja seuraavilla ukoilla ei ollut enää mitään epäröintiä. Kolmannelle Velho pääsi karkaamaankin, kun se oli niin kovasti menossa. Etäisyyttä kasvatettiin loppua kohden niin, että neljäs eli viimeinen ukko oli jo aika syvällä.

Lounaan jälkeen teimme villin eläinkokeen: ensimmäinen ukko oli jo valmiiksi piilossa syvällä ja antoi pelkän ääniavun. Velho lähti taas vauhdilla, mutta sitten sillä loppui usko kesken. Aikamme siinä säädettyämme menin Velhon kanssa yhdessä katsomaan ukkoa, minkä jälkeen lähetin uudestaan vähän lähempää ja Velho löysi perille. Toisen ukon kävimme saattamassa piiloon noin 40 metriin, minkä jälkeen palasimme keskilinjalle ja lähetin. Hienosti meni. Kolmatta en enää kunnolla muista, mutta se oli ehkä joku näyttäytyminen + ääniapu 50 metrissä. Neljäs oli ääniapu noin 20–25 metrissä, mutta Velho myös vähän vahingossa näki ukon koko ajan.

Hienosti meni siis! Lounaan jälkeisessä eläinkokeessa Velho joutui vaikeaan paikkaan, mutta saimmepahan ainakin tiedon siitä, että niin vaikeat hommat eivät vielä suju ja osasimme helpottaa seuraavia pistoja sen mukaan. Velho sai myös heti kokemusta pressuista ja niiden alla olevista ukoista, koska näkyvyys maastossa oli niin hyvä, että pressut olivat käytännössä välttämättömiä piiloutumisessa.

Kuva: Tiina Heikkinen

Jälki (keppiruutu)

Jälkeä lähestyimme keppien opettamisen kautta. Velho teki kaksi keppiruutua: tallasin ruudun (noin 3x3 metriä), tiputin sinne neljä keppiä, menin Velhon kanssa ruutuun pyörimään. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini keppiruuduista näin: ”Täykky! <3 Kunnon bileet, Velho rakastaa keppejä, suuri motivaatio.” Kertonee olennaisen. :D

Heti ensimmäisellä kerralla pentu reagoi hajuun heti, löysi kepin lähes välittömästi, otti sen suuhunsa ja tuli bilettämään kanssani. Toinen keppi löytyi yhtä hyvin. Kolmannessa vähän kesti ja Velhoa piti hieman ohjata takaisin haistelemaan, mutta senkin löytyminen oli Velhosta sitten kovin riemastuttavaa. Lopetimme treenin siihen. Toinen keppiruutu meni oikeastaan samalla tavalla, paitsi että Velho etsi kaikki neljä keppiä (viimeisen löytämisessä kesti taas pidempään).

Väittäisin, että keppiruutu oli kaikista viikonlopun puuhista Velhon lemppari!

Tarkkuusetsintä

Tarkkuusetsintää teimme ensimmäisellä kerralla metsätiellä siten, että kouluttaja näytti esinettä koiralle ja tiputti sen maahan, koira päästettiin välittömästi esineen luo ja pienestäkin kiinnostuksesta palkattiin esineen lähelle. Veltsu meni esineille joka kerta heti kiinnostuneena. Toisella kerralla teimme metsätiellä yhden samanlaisen muistutteluna, mutta sitten siirryimme metsään (matalan kasvillisuuden kohdalle) tallattuun ruutuun. Kouluttaja näytti esinettä koiralle, kävi tiputtamassa sen ruutuun, palasi takaisin, koira päästettiin etsimään. Velho oli edelleen kiinnostunut, käytti hyvin nenäänsä ja löysi esineet hyvin. 

Olen opettanut tarkkuusruudun Nokille nenäkosketusilmaisun kautta, ja todennäköisesti kokeilen Velhollekin samaa, vaikka leirillä aloitimmekin eri tavalla. Ajatus nenän käyttämisestä ja pienten esineiden etsimisestä on kuitenkin nyt istutettu lapsikoiran päähän!

Velho palauttamassa keppiä. :D Kuva: Tiina Heikkinen.

Tällä viikolla Velholla on ollut ihan erilaista ohjelmaa, koska kävimme tänään pentunäyttelyssä Outokummun ryhmiksessä. Sarianna puunasi pitkätukan näyttelykuntoon tiistaina (kiitos vielä!). Pentukehässä oli kiva käydä pyörähtämässä ihan kokemuksen vuoksi ja toki myös mielenkiinnosta tuomarin arviota kohtaan. Näyttelypaikalle saapuessamme Velho pisti sellaisen – sille hyvin epätyypillisen – huutokonsertin käyntiin ihan tyhjästä, että mietin, mitähän tästä tulee. Se huusi lähes koko matkan kehän laidalle, kunnes sain tavarat laskettua käsistäni ja Velhon häkkiin, jonne se sitten rauhoittui heti. Loppuajan se käyttäytyi onneksi hienosti ja oli oikein kuuliainen, ja olen kehäkäytökseenkin tyytyväinen. Velho malttoi upeasti seistä paikallaan, antoi hienosti tuomarin käsitellä ja mitata (ei otettu tarkkaa mittaa) ja kulkikin ainakin puolet ajasta kiltisti ravaten. Toinen kierros kehän ympäri alkoi tosin jo kyllästyttää ja Velhosta oli hauskempaa loikkia olkapääni korkeudelle kuin ravata.

Velho oli ainoa colliepentu. Tuomarina oli Jaana Kummala. Arvostelussa lukee Velhon olevan 8-kuinen, mutta ei se vielä ole, sunnuntaina vasta. Kummala sanoi Velhosta tänään näin:

”8 kk. Keskikokoa kookkaampi vielä kesken kehityksen, mittasuhteiltaan lupaava pentu. Vielä kapea rinta ja eturinta. Hyvä pään kiila. Tasainen kallo. Hyvät silmät. Turhan raskaat korvat. Hieman luisu lantio, muuten ok kulmaukset. Lupaava sivuliike. Kovin ahdas edestä ja takaa. Miellyttävä eloisa käytös.”

Kuulemma Velho saisi lopettaa korkeuskasvunsa nyt, ja kuulemma korville pitäisi tehdä jotain. Kumpikaan asia ei tullut yllätyksenä, ja kumpikaan asia ei minua myöskään hirveästi kiinnosta. :D Mutta oli kiva kokemus! Seuraavan ja varmaan viimeisen kerran Velhon voi tavata näyttelykehässä sitten joskus aikuisena.

Kuva: Elina Etholén

Kuva: Elina Etholén

Toukokuun kuulumisia

Tovi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Koko kevät on ollut aikamoista haipakkaa ja omassa elämässäni on tapahtunut vaikka mitä, mutta oikeastaan vain hyviä asioita – tämä kevät on ollut todella ihana. Koirien elämä on tietysti ollut rauhallisempaa ja tasaisempaa, mutta on tässä silti niidenkin kuulumisia kerrottavana viimeisen kuukauden ajalta.

Pojat olivat tässä toukokuussa hoidossa vähän reilun viikon, molemmat omilla tahoillaan, kun me ihmiset lähdimme junalla Tanskan ja Sveitsin kautta Italiaan. (Pitäisiköhän kirjoitella reissukertomusta tänne, vaikka se ei koiriin liitykään...?) Noki meni hoitoon Veikko-veljensä luokse, ja kaikesta päätellen sillä oli hoitopaikassaan aivan ihanaa. Myös meistä on ihanaa viedä Noksu Veikon luokse hoitoon, koska veljekset ovat ihan älyttömän samanlaisia keskenään ja tiedän, että hieman hassua ja kovin herkkää Nokia ymmärretään siellä täysin. Pojat olivat aikuistuneet ja etenkin Noki saanut itsevarmuutta (kiitos Velhon) sitten viime näkemän, mutta hienosti ne tulivat edelleen juttuun. 

Velho puolestaan jäi tänne Joensuuhun kaverilleni ja oli hurmannut kaikki, ilmeisesti myös jonkun vähän koirapelkoisen ihmisen, ulkonäöllään ja ystävällisyydellään. En ihmettele yhtään. Sekin oli pärjäillyt hoidossa hyvin, mitä nyt oli esitellyt aktiivisen ja puuhakkaan nuorukaisen parhaita puolia ja tehnyt tuhojaan. Onneksi sen hampaisiin ei ollut päätynyt mitään hirmuisen arvokasta tavaraa.

Ai niin, ennen reissuamme kävin Veltsun kanssa tutustumassa sen tulevaan hoitopaikkaan ja pyörähdimme samalla sitten markkinoillakin nopeasti, kun siinä lähellä olimme. Kävelimme tyhjän torin poikki satamaan ja pujottelimme markkina-alueen läpi metrilaku- ja muikkukojuille. Velho oli niin reipas, hyväkäytöksinen ja mutkaton markkinaseuralainen, että se sai lautaseltani pari muikkua palkinnoksi. 

Reissusta ja hoitopaikoista kotiuduttu. Pitkätukalla oli vissiin ikävä isoveikkaa.

Viikko sitten, reissun jälkeen siis, oli taas Noksun hieronta. Nahkalassie oli viimeksi kovin juntturassa, mutta nyt tilanne oli onneksi hyvä: vasemman lavan yläosassa oli joku yksittäinen kohta ottanut osumaa ehkä törmäyksestä ja reidet olivat jokseenkin kireät runsaasta juoksemisesta, mutta mitään sen kummempaa ei ollut.

Nokin häntäkin on jo kunnossa, tai siis ainakin täysin oireeton. Uusia röntgenkuviahan siitä ei ole, eli en voi varmuudella tietää, onko se luutunut vai ei. Noki olisi tarkoitus viedä hammashoitoon ja -röntgeniin tässä kesän aikana, ja ajattelin samalla pyytää kontrollikuvat hännästä. Yritin jo varatakin hampilääkäriaikaa, mutta klinikalla on jo niin pitkä jono ja kesälomatkin tulossa, että uusia aikoja ei toistaiseksi varata. Lähialueen toinen hammasröntgenlaite löytyy kaupungin kalleimmalta klinikalta. En haluaisi odotella tämän asian kanssa syksyyn, koska Nokin hammashoito on ollut tehtävälistalla jo aika kauan, joten lienee vain nöyrästi annettava monia euroja sitten sinne kalliiseen paikkaan. //Muoks. Juuri saamani tiedon mukaan hammasröntgeneitä löytyykin tästä kylästä useampia!

Viime viikolla pääsimme aloittamaan maastokauden! Noki korkkasi maastokauden ensimmäisenä oman seuramme hakuporukan treeneissä. Tarkoitus oli etsiä kolme ukkoa ilman apuja ja suorapalkalla, koska ilmaisu (rulla) on vielä alkutekijöissään. Noki löysi kaksi ukkoa hyvin, vaikkakin eri järjestyksessä kuin oli tarkoitus, ja luulimme sen löytäneen myös kolmannen, kun koira palasi metsästä huuliaan nuoleskellen kuin olisi juuri saanut palkkaa. Kenelläkään ei siis silloin ollut radiopuhelimia mukana (hyvin säntillisesti treenaava hakuryhmä kyseessä, kuten näkyy, mutta ensi kerralle radiopuhelimet kyllä otetaan), joten kommunikaatio keskilinjan ja ukkojen välillä ei toiminut. Aloimme purkaa rataa, ja tajusin vasta hetken kuluttua, ettei viimeistä ukkoa näy missään. Sitten bongasinkin hänet vilkuttelemassa metsässä, että täällä ollaan ja vieläkö se koira on tulossa etsimään. No mutta, Noksulla oli hyvin hauskaa, vaikka treeni ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan – eikä se Noksun kanssa olekaan niin justiinsa, koska emme treenaa koetavoitteellisesti.

Viikonloppuna myös Velho pääsi aloittamaan maastokauden, elämänsä ensimmäisen sellaisen, ja sepä aloitettiin ihan isosti Collieyhdistyksen maastoleirillä. Se tarvitsee kuitenkin ihan oman julkaisunsa, joten siitä lisää hieman myöhemmin.