Velho maastoleirillä ja pentunäyttelyssä

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, Velho korkkasi elämänsä ensimmäisen maastokauden Collieyhdistyksen maastoleirillä Kokemäellä. Kannatti lähteä yksin ajelemaan seitsemän tuntia suuntaansa, koska leirillä oli kivaa, Veltsu oli mitä mukavin ja vaivattomin leirikaveri ja sen kanssa oli huippuhauskaa treenailla! Olimme Sara Jääskeläisen kouluttamassa lajitutustujien ryhmässä, ja ehdimme viikonlopun aikana tutustua hakuun, jälkeen, esineruutuun ja tarkkuusruutuun – kaikkiin ihan alkeistasolla toki – ja teoriatasolla myös pudotetun esineen noutoon. Pidin kouluttajastamme ja ryhmästämme, ja oli tosi mukavaa päästä tekemään kaikenlaista noinkin monipuolisesti. Lajit alkeistreeneineen olivat minulle toki jo aika tuttuja jälkeä lukuun ottamatta, Nokihan tekee noista kaikkia paitsi (toistaiseksi) sitä, mutta oli antoisaa kuulla tutuistakin lajeista taas yhden uuden kokeneen harrastajan näkövinkkelistä. Kouluttaja myös näytti muutamia juttuja omilla koirillaan, ja varsinkin jäljen ja kokeenomaisen pudotetun seuraaminen oli kyllä kivaa.

Velhon leirikäytös oli aivan 6/5, ja voin hyvillä mielin lähteä sen kanssa leireilemään toistekin. Majoituimme kahden hengen huoneessa, enkä tuntenut huonekaveriamme entuudestaan. Koirakämppiksellämme oli juoksut, mutta Velho on onneksi vielä niin lapsonen, ettei se ainakaan osoittanut ymmärtävänsä juoksuista yhtään mitään. Siksi meidät uskallettiinkin laittaa samaan huoneeseen. Velho lepäili häkissään aivan rauhallisena sekä yöllä että yksin ollessaan, ja treeneissä se odotteli autossa kiltisti. Olen kyllä valtavan iloinen sen taidosta rauhoittua niin häkissä kuin autossakin – toivottavasti tilanne pysyy aina samanlaisena.

Esineruutu

Pääsimme ensimmäiseen esineruututreeniimme heti perjantai-iltana, suoraan 7 tunnin ajomatkan päätteeksi. Velho teki esineiden bongailua: ruudun etureunaan oli viljelty esineitä, ja käveleskelimme alueella rauhassa toivoen, että koira bongaisi esineet ja reagoisi niihin. Ja Velhohan reagoi! Se nappasi heti ensimmäisen löytämänsä esineen suuhunsa ja tuli leikkimään sillä kanssani, minkä jälkeen se alkoi selvästi käyttää nenäänsä ja etsiä, että olisiko täällä vielä lisää. Esinemotivaatiota ei siis tarvinnut kaivella lainkaan. Esineitä löytyi muistaakseni kuusi, ja kaikki sujuivat aika lailla yhtä hyvin. Velho toi esineitä minulle hienosti, mutta palauttamista on kyllä koko ajan vahvistettava, koska Velho myös rakastaa lähteä kirmailemaan löytämänsä aarteen kanssa. 

Seuraavassa esineruututreenissä sunnuntaina otimme jo pari askelta eteenpäin. Ensin minä heitin esineen itse metsään Velhoa pidellen ja lähetin koiran sitten perään. Hyvin meni, mutta tehtävä olikin kyllä helppo, koska esine jäi aika lähelle ja Velho näki sen koko ajan. Toisen esineen kouluttaja vei metsään samalla hieman hetsaten Velhoa, ja vapautin koiran, kun kouluttaja oli palannut viereemme. Nyt Velho joutui jopa käyttämään nenäänsä ja etsimään esinettä. Hienosti löytyi! Palautus ei muistaakseni ollut aivan suoraan minulle, vaan siinä oli joku pieni ilokirmailu välissä, mutta vahvistellaan, vahvistellaan. Jätimme treenin siihen, koska elimme sunnuntai-iltapäivää, Velho alkoi olla väsynyt ja meidän piti lähteä kotimatkalle.

Haku

Hakumaastomme oli todella tasaista ja helppoa, toisella puolella oli vain vähän jotain pientä kukkulaa, mutta varsinkin aloittelijoille se sopi erinomaisesti. Velhon ensimmäinen treeni oli tyypillinen vauvatreeni: maalihenkilöt näyttivät Velholle herkkuja, hetsasivat, juoksivat metsään vähän matkan päähän ja ”piiloutuivat”, Velho päästettiin perään. Ensimmäinen taisi olla noin 10 metrissä. Velho lähti vauhdilla, mutta juuri ennen ukkoa tuli pieni säpsähdysloikka ja epäröinti, että mikäs tyyppi sinä sittenkään olet ja miksi olet siellä maassa. Hyvin pentu kuitenkin meni palkalle, ja seuraavilla ukoilla ei ollut enää mitään epäröintiä. Kolmannelle Velho pääsi karkaamaankin, kun se oli niin kovasti menossa. Etäisyyttä kasvatettiin loppua kohden niin, että neljäs eli viimeinen ukko oli jo aika syvällä.

Lounaan jälkeen teimme villin eläinkokeen: ensimmäinen ukko oli jo valmiiksi piilossa syvällä ja antoi pelkän ääniavun. Velho lähti taas vauhdilla, mutta sitten sillä loppui usko kesken. Aikamme siinä säädettyämme menin Velhon kanssa yhdessä katsomaan ukkoa, minkä jälkeen lähetin uudestaan vähän lähempää ja Velho löysi perille. Toisen ukon kävimme saattamassa piiloon noin 40 metriin, minkä jälkeen palasimme keskilinjalle ja lähetin. Hienosti meni. Kolmatta en enää kunnolla muista, mutta se oli ehkä joku näyttäytyminen + ääniapu 50 metrissä. Neljäs oli ääniapu noin 20–25 metrissä, mutta Velho myös vähän vahingossa näki ukon koko ajan.

Hienosti meni siis! Lounaan jälkeisessä eläinkokeessa Velho joutui vaikeaan paikkaan, mutta saimmepahan ainakin tiedon siitä, että niin vaikeat hommat eivät vielä suju ja osasimme helpottaa seuraavia pistoja sen mukaan. Velho sai myös heti kokemusta pressuista ja niiden alla olevista ukoista, koska näkyvyys maastossa oli niin hyvä, että pressut olivat käytännössä välttämättömiä piiloutumisessa.

Kuva: Tiina Heikkinen

Jälki (keppiruutu)

Jälkeä lähestyimme keppien opettamisen kautta. Velho teki kaksi keppiruutua: tallasin ruudun (noin 3x3 metriä), tiputin sinne neljä keppiä, menin Velhon kanssa ruutuun pyörimään. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini keppiruuduista näin: ”Täykky! <3 Kunnon bileet, Velho rakastaa keppejä, suuri motivaatio.” Kertonee olennaisen. :D

Heti ensimmäisellä kerralla pentu reagoi hajuun heti, löysi kepin lähes välittömästi, otti sen suuhunsa ja tuli bilettämään kanssani. Toinen keppi löytyi yhtä hyvin. Kolmannessa vähän kesti ja Velhoa piti hieman ohjata takaisin haistelemaan, mutta senkin löytyminen oli Velhosta sitten kovin riemastuttavaa. Lopetimme treenin siihen. Toinen keppiruutu meni oikeastaan samalla tavalla, paitsi että Velho etsi kaikki neljä keppiä (viimeisen löytämisessä kesti taas pidempään).

Väittäisin, että keppiruutu oli kaikista viikonlopun puuhista Velhon lemppari!

Tarkkuusetsintä

Tarkkuusetsintää teimme ensimmäisellä kerralla metsätiellä siten, että kouluttaja näytti esinettä koiralle ja tiputti sen maahan, koira päästettiin välittömästi esineen luo ja pienestäkin kiinnostuksesta palkattiin esineen lähelle. Veltsu meni esineille joka kerta heti kiinnostuneena. Toisella kerralla teimme metsätiellä yhden samanlaisen muistutteluna, mutta sitten siirryimme metsään (matalan kasvillisuuden kohdalle) tallattuun ruutuun. Kouluttaja näytti esinettä koiralle, kävi tiputtamassa sen ruutuun, palasi takaisin, koira päästettiin etsimään. Velho oli edelleen kiinnostunut, käytti hyvin nenäänsä ja löysi esineet hyvin. 

Olen opettanut tarkkuusruudun Nokille nenäkosketusilmaisun kautta, ja todennäköisesti kokeilen Velhollekin samaa, vaikka leirillä aloitimmekin eri tavalla. Ajatus nenän käyttämisestä ja pienten esineiden etsimisestä on kuitenkin nyt istutettu lapsikoiran päähän!

Velho palauttamassa keppiä. :D Kuva: Tiina Heikkinen.

Tällä viikolla Velholla on ollut ihan erilaista ohjelmaa, koska kävimme tänään pentunäyttelyssä Outokummun ryhmiksessä. Sarianna puunasi pitkätukan näyttelykuntoon tiistaina (kiitos vielä!). Pentukehässä oli kiva käydä pyörähtämässä ihan kokemuksen vuoksi ja toki myös mielenkiinnosta tuomarin arviota kohtaan. Näyttelypaikalle saapuessamme Velho pisti sellaisen – sille hyvin epätyypillisen – huutokonsertin käyntiin ihan tyhjästä, että mietin, mitähän tästä tulee. Se huusi lähes koko matkan kehän laidalle, kunnes sain tavarat laskettua käsistäni ja Velhon häkkiin, jonne se sitten rauhoittui heti. Loppuajan se käyttäytyi onneksi hienosti ja oli oikein kuuliainen, ja olen kehäkäytökseenkin tyytyväinen. Velho malttoi upeasti seistä paikallaan, antoi hienosti tuomarin käsitellä ja mitata (ei otettu tarkkaa mittaa) ja kulkikin ainakin puolet ajasta kiltisti ravaten. Toinen kierros kehän ympäri alkoi tosin jo kyllästyttää ja Velhosta oli hauskempaa loikkia olkapääni korkeudelle kuin ravata.

Velho oli ainoa colliepentu. Tuomarina oli Jaana Kummala. Arvostelussa lukee Velhon olevan 8-kuinen, mutta ei se vielä ole, sunnuntaina vasta. Kummala sanoi Velhosta tänään näin:

”8 kk. Keskikokoa kookkaampi vielä kesken kehityksen, mittasuhteiltaan lupaava pentu. Vielä kapea rinta ja eturinta. Hyvä pään kiila. Tasainen kallo. Hyvät silmät. Turhan raskaat korvat. Hieman luisu lantio, muuten ok kulmaukset. Lupaava sivuliike. Kovin ahdas edestä ja takaa. Miellyttävä eloisa käytös.”

Kuulemma Velho saisi lopettaa korkeuskasvunsa nyt, ja kuulemma korville pitäisi tehdä jotain. Kumpikaan asia ei tullut yllätyksenä, ja kumpikaan asia ei minua myöskään hirveästi kiinnosta. :D Mutta oli kiva kokemus! Seuraavan ja varmaan viimeisen kerran Velhon voi tavata näyttelykehässä sitten joskus aikuisena.

Kuva: Elina Etholén

Kuva: Elina Etholén

treenivideoita

On tullut julkaistua treenivideoita aika vähän, vaikka olen kyllä kuvannut niitä enemmän kuin esimerkiksi viime vuonna. Kai sitä on vain liian kriittinen omalle tekemiselleen, vaikka yritän ajatella, ettei sillä ole merkitystä, mitä joku meistä tai meidän tekemisistämme ajattelee. Ja toisaalta tätä blogia lukee muutenkin suunnilleen kaksi ihmistä, joten eipä niitä videoita kovin moni edes näe. :D No ei oikeasti, kyllä teitä kai parisenkymmentä ainakin taitaa olla, mutta joka tapauksessa hyyyyyyyyvin paljon vähemmän kuin poikien Instagram-tilillä on seuraajia. Ero Instan ja blogin seuraajamäärissä on muuten ihan kiinnostava ilmiö, ja olen pohdiskellut sitä itsekseni. Voisin pohdiskella sitä(kin) kokonaisen postauksen verran, mutta ehkä nyt vain totean, että blogin myötä olen herännyt ajattelemaan esimerkiksi sitä, kuinka monen oman Instagram-seurattavani päivitykset minua ihan aidosti kiinnostavat. Kenen blogia olisin halukas lukemaan, kenen en? 

No, se siitä. Tässä nyt niitä treenivideoita.

Ensimmäisessä videossa Velho (iloisesti heiluvine lötköhäntineen <3) harjoittelee käsikosketusta, vatitemppua ja perusasentoa. Kaksi ensimmäistä ovat aika alkutekijöissään, kun taas perusasentoa on tehty jo pitkään, mutta käsiapuja on siinäkin vielä häivyteltäviksi. Videolla totutan Velhoa ensimmäistä kertaa siihen, että vasen käteni voi olla sen vieressä ja koskeakin siihen. Veltsu vaikuttaa tosi nopeasti oppivalta ja fiksulta tyypiltä, kuten olen varmaan täällä blogissakin tuonut esiin jo monta kertaa.

Sitten olisi Noksun enemmän tai vähemmän kokeenomaisia treenejä. Ensimmäinen video on viikon takaa, kun halusin valmistautua tuleviin mölleihin (joihin emme sitten päässeetkään) tekemällä yksilöliikkeet seuraamista lukuun ottamatta pelkällä sosiaalisella palkalla. Olimme siis ihan kahdestaan vaparilla eli ei ollut häiriötä eikä liikkuria. Seuraamisliikettä emme tehneet tosiaan ollenkaan, kuten emme olisi tehneet mölleissäkään, koska rakennamme sitä ihan uusiksi. 

Noki teki tosi hyvällä fiiliksellä ja meillä oli kivaa. <3 Pieniä stipluja toki oli ja ne näkyvät videollakin – ehkä eniten ärsytti kapulan mälvääminen – mutta olin kokonaisuuteen tyytyväinen. Videon lopussa kiiruhdamme kohti kentän ulkopuolella odottavaa loppupalkkaa, joka oli leikkiä.

Seuraava video on kuvattu neljä kuukautta edellistä aiemmin, kun meillä oli silloisessa tokoryhmässämme pienet möllit eli käytännössä vain kokeenomainen treeni (ilman seuraamista). Tämä on jäänyt kokonaan julkaisematta aiemmin, vaikka tarkoitus oli, joten julkaistaan nyt sitten. Vaikka kyseessä oli tosiaan ihan vain oman ryhmän treenit, minua jännitti, mikä saattaa selittää sen, että tekeminen tuntui aika tahmealta. Sen näkeekin ihan selvästi, kun vertaa ylempään videoon. Toisaalta ylemmässä videossa olin myös jo etukäteen ajatellut kiinnittäväni huomiota esim. sosiaaliseen palkkaukseen.

Tämän ei kuitenkaan ole tarkoitus olla mikään vertailuvideo, koska emme treenanneet alokkaan liikkeitä – paitsi sitä seuraamista – edes etäisesti säännöllisesti videoiden välillä. Kehitystä ei siis voi odottaakaan tapahtuneen, heh. Tämän katsominen oli kyllä ihan hyvä muistutus itselleni, että esimerkiksi jäävälle maahanmenolle ja kapulan pidolle pitäisi tehdä jotain, koska ne ovat jo aika kauan näyttäneet aika huonoilta.

Noki on tosiaan nyt saikulla, ja siihen liittyvien huolien ja murheiden lisäksi harmittaa, että möllit jäivät väliin. Näitä videoita katsellessa tuli muutenkin heti kaipuu treeneihin Noksun kanssa. Toivottavasti pian pääsemme! Onneksi nykyään on sentään toinen koira, jonka kanssa puuhastella, vaikka eivät pojat tietenkään toisiaan voi korvata. Noksun saikkukuulumisia lisää sitten seuraavassa postauksessa joskus ensi viikolla. 

Poikien ensimmäinen erossaolo ynnä muuta

Muutama viikko jo vierähtänyt edellisestä päivityksestä, joten heti alkuun Veltsun kasvupäivitys: ikää 4,5 kk, painoa reilu 15 kg, jalkaa paljon, korkeutta pienen nahkanartun (Tillin) verran. Suuntaa antavan kotimittauksen tulos oli 52 cm – eipä ole enää kovin montaa senttiä Nokin mittoihin. Jo aiemmin vaihtuneiden etuhampaiden lisäksi Velho on nyt pudotellut poskihampaitaan, ja sisäsiisteyden saralla se yrittää parhaansa mutta aina ihmiset eivät tajua reagoida pissahätätiedotuksiin ajoissa. Eilen tuli pissat meidän sänkyyn, eli petaripyykkiä tiedossa, kunhan keretään. Yöt Velho edelleen nukkuu sikeästi ja herää varsin täsmällisesti klo 8 aikaan aamulla; ilta- ja aamupisun välissä on yleensä noin 9–10 tuntia. Yhä vain Velhis vaikuttaa kaikin puolin kovin järkevältä, tasapainoiselta, hauskalta ja aika kiltiltä tyypiltä.

Hän kähvelsi vessapaperirullan.

Pari viikkoa sitten Nokin kasvattaja Suvi oli käymässä Joensuussa koira-asioissa ja tuli meillekin kylään. Oli erityishyvä vieras meistä molemmista, varsinkin Nokista, joka ei meinannut pysyä pöksyissään. Se ei välttämättä ole mitenkään ylitsepursuavan avoin ja luottavainen kaikkien ihmisten kanssa, vaikka onkin ystävällinen ja pitää ihmisistä paljon. Sillä on kuitenkin sitten sen omat tyypit, jotka saavat kokea, miten Noki rakastaa ihan joka solullaan. Ne tyypit näkevät Nokista sellaisen puolen, joka monilta muilta jää näkemättä. En totta puhuen ollut tajunnut edes ajatella, että Suvi (yhä) kuuluisi niihin tyyppeihin, koska tapaamme niin harvoin ja edellisestä kerrasta oli kulunut 2,5 vuotta, mutta niin vain Noksuun meni suuri ilo ja onni, kun se tajusi, kuka tuli kylään. Kaiken hösäämisen ja pusuttelun jälkeen se asettui unille pää Suvin sylissä. Se oli ihan älyttömän söpöä.

Iloinen treeni-Noks <3

Seuraavalla viikolla kepo ja Noki lähtivät viideksi päiväksi isä–poika-reissuun maalle. Nokille pieni tauko pennusta oli taatusti tervetullut, mutta voi sentään, miten kovasti ilahduin, kun Noksu oli kotiin palatessaan selvästi iloinen Velhon näkemisestä. Sekin oli ihan älyttömän söpöä, vaikka ei kyllä vetänyt vertoja Suvin kanssa söpöilylle. Vähän Noksua aluksi ärsytti, kun se ei Velhon häsläämisen takia oikein meinannut päästä tervehtimään minua, mutta sitten se oli että jihuu pikkuveli, kiva nähdä sinua taas, leikittäisiinkö vähän ja juostaisiinko yhdessä esim. tosi lujaa. Onneksi jälleennäkeminen tapahtui ulkona, koska meno oli aika sekoilua ja pojat pääsivät sitten heti kentälle juoksemaan. Toisaalta on myös sanottava, että sekin oli tavallaan ihanaa, että Nokia ärsytti ja me huomasimme sen. Se oppii koko ajan enemmän pitämään puoliaan ja ilmaisemaan ärtymystään Velhon kanssa, ja joka kerta kehumme sitä Velhon komentamisesta. Muutaman kerran se on sanonut pennulle oikeasti ihan kunnolla isojen koirien tapaan niin, ettei viestistä ole ollut epäilystäkään ja Velho on vähän sitten mielistellytkin isoveikkaa.

 

Velholle teki hyvää olla jokunen päivä yksinään, vaikka se olikin ihan normaali reipas oma itsensä, ehkä korkeintaan hieman tavallista läheisyydenkipeämpi. Vähän vahingossa ja yllättäenkin Veltsulle tuli joka päivälle ohjelmaa: perjantaina collietreenit, lauantaina pitkä aamulenkki Annin ja koirien kanssa, sunnuntaina leikkitreffit cockerspanielipennun kanssa ja maanantaina lenkki Cittariin/MuMiin. Hirveästi aktiviteettia pienelle lapsikoiralle, mutta Velhis oli reipas. Perjantaina ja lauantaina sillä oli lisäksi noin viiden tunnin yksinolot, joista se suoriutui hienosti. Oli se toki ennenkin ollut ihan ypöyksin kotona mutta korkeintaan pari tuntia, ja harvoin koirat muutenkaan joutuvat olemaan edes viittä tuntia yksikseen tällä hetkellä. Niiden kahdenkeskiset yksinolot näyttävät mm. tältä:

Velhiksen kanssa olen tosiaan nyt käynyt alaosaston collietreeneissä, jotta sekin saisi kokemusta ryhmätreeneistä ja lisäksi saisimme vähän ohjaustakin. Noksulla on ihan oma tokoryhmäpaikkansa (Nokin tokojutuista pitäisi ehkä jossain vaiheessa kirjoittaa ihan oma postaus), joten pyhitän collietreenit luultavasti ihan vain Velhon kanssa tekemiseen. Sariannan opissa olen joka tapauksessa molempien kanssa. :D Velhon kanssa on tosi kiva tehdä ja on hauskaa päästä taas kouluttamaan pentujuttuja, mutta välillä se, ettemme vielä hirveän hyvin tunne toisiamme, tuntuu hieman vaikealta. En vielä ihan tarkalleen tiedä, miten Velhoa oikeastaan ajetaan: miten sen kanssa kannattaisi työskennellä, miten sen kanssa leikitään, millaiset jutut ovat sille luontevia, mistä asioista se tykkää superpaljon ja mistä vähemmän? Epävarmuutta on siis ilmassa, mutta yhdessä tekemällähän näitäkin asioita oppii. 

Alla oleva video on jo ainakin pari viikkoa vanha. Siinä on vähän häkkiharjoittelua, pari noudon alkeisharjoitusta lelulla, perusasentoja ja paikallaoloa. Viimeisimmissä collietreeneissä Velho odotteli vuoroaan häkissä ja sen häkkikäytös oli sen verran hyvää häiriössäkin, että ainakin haluaisin uskoa harjoittelulla olevan jotain tekemistä asian kanssa. Veltsuhan on siis joutunut alusta asti joka ikisellä vapaavuorollamme häkkiin hengailemaan 10–30 minuutiksi, vaikka käyn koirien kanssa vapareilla erikseen eli Velhon häkkihengailut ovat minullekin vain odottelua ja istuskelua. (Miksen ole koskaan tajunnut ottaa kirjaa mukaan?) Lisäksi olemme erikseen harjoitelleet videollakin näkyvää häkkiin menemistä pyynnöstä ja siellä pysymistä, vaikka ovi olisi auki. Ei sillä, että se ovi tulisi todellisessa käytössä olemaan auki, mutta olen halunnut vahvistaa ajatusta häkissä pysymisestä ja poistumisluvan odottamisesta.

Tähän pentuvaiheeseen voisin jäädä

...ainakin pidemmäksi aikaa. Velho on vielä supersöpö pentu, aivan ihanan pehmeä ja pörröinen nappisilmä, joka tekee hassuja pentujuttuja. Se ei ymmärrä mitään mistään narttujen pissoista eikä sen kropassa jyllää rasittavat teinihormonit. Se on pentumaisen iloinen ja hölmö, ja moni – mutta ei liian moni – asia on sille edelleen liikuttavan uutta ja ihmeellistä.

Se kuitenkin myös jo ymmärtää tätä maailmaa ja perheemme sääntöjä sen verran, että sen kanssa on huomattavasti mukavampi elää verrattuna alkuvaiheeseen. Se ei ihmettele joka ikistä liikkuvaa asiaa ulkona. Se tietää, että sohvaa ei saa syödä ja että hihnassa kävellään eikä hypitä Nokin niskaan. Se on oppinut, että sylissä – jossa mm. leikataan kynnet ja välillä rauhoitetaan tykinkuulailtavillimeininkejä – on järkevämpää olla purematta ja rimpuilematta. Se tietää, mitä ”irti” ja ”hei kaveri äläs syö sitä” tarkoittavat ja että käsien sijaan on parempi pureskella lelua. Se osaa jo ruokailutilanteisiin liittyvät rutiinit: Nokille annetaan ruoka ensin ja Velhon pitää odottaa kauempana, ja kun Velho on saanut oman ruokansa syötyä toisessa huoneessa, sen pitää odottaa hiljaa, että joku tulee avaamaan portin. Ei auta komentaa tärykalvot puhkaisevalla äänellään, vaikka haluaisi maailman eniten vain päästä isoveikan kupille syömään tämänkin ruoat.

Se kykenee pidättämään koko ajan pidempään, ja se tietää, että tarpeet kuuluu tehdä ulos. Sitä ei tarvitse kiikuttaa hissittömän kerrostalon neljännestä kerroksesta pihalle joka välissä tai aina välittömästi syömisen tai päiväunien jälkeen. Öisin se ei pissaile vaan nukkuu, mutta silti se malttaa aamullakin yleensä odottaa sen aikaa, että ihminen saa puettua suunnilleen järkevät vaatteet. Se osaa kävellä kerrostalon raput itse ylös (alas sillä ei vielä ole lupaa yrittää vaan se kannetaan) ja tekee sen järkevän rauhallisesti.

Nokia ei enää huoleta suunnilleen kaikki, mitä pentu tekee, vaikka se tuleekin kertomaan, kun pentu tekee jotain kiellettyä. Se on oppinut leikkimään pennun kanssa paremmin ja enemmän. Pojat leikkivät joka päivä. Sisällä ne hammastelevat tai vetävät lelua, ulkona ne juoksevat. Noki alkaa pikkuhiljaa, varovaisesti, vähän oppia jo huomauttamaan, jos Velholla menee yli, ja Velho on oppinut, ettei isoveikkaa ja sen raajoja voi repiä ihan miten lystää. 

Sunnuntaina kävin Velhon kanssa hallilla. Ensimmäistä kertaa siellä oli meille häiriötä, sillä viereisellä kentällä pidettiin agilityn pohjataitokurssia. Vein Velhon aluksi hihnassa kentälle, koska en tiennyt yhtään, miten se suhtautuisi häiriöön, mutta se olikin ihan tosi hyvä poika. Pätevä suorastaan. Emme ole vielä kauheasti tehneet hallilla mitään ihmeellistä, vaan valtaosa ajasta on mennyt leikkimiseen, aktiivisuuden tarjoamiseen ja häkissä hengailemiseen. Häkkihengailua olen ottanut jokaisen hallivisiitin loppuun ja välillä myös lyhyemmin treenin välissä, ja se sujuu joka kerta paremmin. Käyn koirien kanssa vapareilla erikseen, eli Velho ei vielä joudu kuuntelemaan, kun treenaan Nokin kanssa. Kotona molemmat ovat kuitenkin harjoitelleet vähän myös oman vuoron odottamista määrätyllä paikalla, mutta siinä ne saavat palkkaa, kun taas tämä Velhon häkkihengailu on ihan vain häkissä tylsistymistä.

PS. Velho on tänään tasan 15-viikkoinen ja painaa 12 kg. Samassa iässä Noki painoi 10 kg, eli edelleen Velho on pari kiloa edellä.

vuodenvaihteen pulinat

Vuosi vaihtui, televisiossa pauhasivat KUUMAAn ja PMMP:n konsertit pauketta peittämässä, Velho nukkui ja leikki välittämättä mistään mitään, Noki lääkittiin ensimmäistä kertaa ja sekin selvisi hyvin. Lääke tuli selvästi tarpeeseen ja oli hyödyllinen, joten mennään sillä tulevatkin uudetvuodet. Tosi kurjaa, että Nokista on tullut paukkuarka – toissakesänä se vielä nukkui tyytyväisenä teltassa kovalla ukonilmalla, mutta viime kesänä 3,5-vuotiaana se pelkäsi suoraan kotimme yllä jyrisevää ukkosta ja nyt sitten ilotulituksia – mutta onneksi Tessie auttaa.

Vuoden vaihduttua Velholle tuli 3 kuukautta ikää täyteen, ja muutama päivä sitten rokotuksilla sillä oli painoa 10,5 kg. Samassa iässä pikkuinen Noki oli lähes kaksi kiloa kevyempi. 

Meidän vuotemme 2024 koostui ihan tavallisesta elämästä, ja hyvä niin – olemme onnekkaita, kun saamme elää ihan tavallista elämää. Vuoden isoin juttu oli tietysti Velhon kotiintulo. <3

Tammi–helmikuussa olin Noksun kanssa neljä viikkoa Helsingissä, jossa suoritin viimeisen opetusharjoitteluni vanhalla yläasteellani. Helsingin-kämpässä harjoittelimme pitkästä aikaa noseworkia ja jumppasimme vähän tokojuttuja ym. temppuja, kunnes sitten helmikuussa pääsimme kotiin ja kunnolla takaisin tokon pariin. Maaliskuussa kävin itse taas Helsingissä, tällä kertaa hautajaisissa, ja seuraavana päivänä menin Nokin kanssa naapuriseuran tokokokeeseen. Koe oli molempien ensimmäinen ja siitä jäi harmittavan huono fiilis, koska yhteinen kuplamme rakoili pahasti ja mielentila oli molemmilla huono. Onnistuimme kuitenkin parantamaan tosi hienosti loppua kohden ja taistelemaan 3-tuloksen. Muutama päivä kokeen jälkeen menin olkapääleikkaukseen. Se oli erinomaisen hyvä ja odotettu juttu, mutta toipilasaika oli henkisesti melko raskasta. 

Leikkaukseni ja kotihallin matonvaihtosaagan meille tuli parin kuukauden tokotreenitauko, ja sitten pian tauon jälkeen Nokille tuli kennelyskä. Lievä sellainen, onneksi. Kevätkausi oli siis treenien osalta todella hajanainen, mutta teimme sitten muita kivoja juttuja ja jatkoimme niiden tekemistä vielä kesälläkin. Meillä oli hoitokoiria, reissasimme joka kuukausi maalle perheen luokse, kävimme mökillä, vietimme yhden yön Kolilla ja nautimme keväästä ja kesästä paljon ihan kotosallakin. 

Syksylläkin reissasimme jonkin verran, mutta treenasimme myös paljon tokoa ja lisäksi osallistuimme tietysti Savo-Karjalan collieyhdistyksen maastoviikonloppuun. Siellä oli jälleen hauskaa, mutta tällä kertaa Noki stressasi leirielämää. Myöhemmin haastoimme tokoon tottuneita aivojamme hoopersin alkeiskurssilla. Nokin aivot raksuttivat hirveästi ja meillä oli hauskaa, vaikkemme varsinaisesti loistaneetkaan hoopers-taidoillamme. Harmi, ettemme oikein pääse treenaamaan hoopersia itsenäisesti ainakaan usein.

Loppuvuodesta pentuasioissa elettiin vuoristorataa ja koettiin pettymyksiä. Sitten yhtäkkiä olin etelässä katsomassa koiranpentuja ja kohta Velho tuli kotiin. Elämä yllätti. <3 Me Velhon kanssa vasta tutustumme toisiimme enkä ihan vielä tiedä, että mikäs tämä tyyppi oikein onkaan, mutta tähän mennessä pennussa on tuntunut olevan paljon niitä ominaisuuksia, joita toivoinkin. Siitä kasvaa vielä hieno poika.

Vuodelle 2025 minulla ei ole koirarintamalla suuria suunnitelmia tai erityisiä odotuksia, vaan katson, mitä elämä koirien kanssa tuo tullessaan ja teen kivoja juttuja. Jos jotain voisin kuitenkin toivoa (terveyden ym. itsestäänselvien toiveiden lisäksi) niin sitä, että Nokin ja Velhon suhde kehittyisi, Noki oppisi pitämään puolensa tai Velho oppisi olemaan kiusaamatta sitä ja pojat alkaisivat oikeasti ystävystyä. En odota sen tapahtuvan vielä, kun Velho on pieni riiviö, mutta jospa sitten pikkuhiljaa Velhon kasvamisen myötä. Alun perin ajatus toisesta koirasta syntyi nimenomaan sitä kautta, että Noki kaipaisi ystävää, ja vaikka syitä toisen koiran hankkimiselle oli tietysti lopulta muitakin, olisi ihanaa, jos Noki nyt saisi Velhosta ikioman ystävän.

Loppuun vielä eiliseltä lyhyt video, jossa Velho harjoittelee omalla paikalla pysymistä ja Noki tekee asennonvaihtoja. :)

treenijuttuja

Velho kasvaa ihan silmissä, ja kotimittausten perusteella se on nyt 10-viikkoisena noin 38 cm korkea ja 8 kg painava. Tavallaan haikeaa, miten nopeasti se kasvaa ja on ihan pian jo teini ja sitten aikuinen, mutta tavallaan myös ihanaa. Vaikka Velho ei ole mikään täystuho vaan perusluonteeltaan ihan kiltti ja rasittavuudeltaan korkeintaan peruspennun tasoa, olen silti ollut välillä aivan väsynyt, laskenut kymmeneen ja miettinyt, että tämä on vain yksi aikakausi, jopa lyhyt sellainen. Nokin herkkyys tuo ihan oman lisänsä tähän pentuarkeen, ja vaikeina päivinä/hetkinä on kärsivällisyys todella koetuksella, kun Noki ei kestä sitä, että minä olen – tai edes saatan olla – ärtynyt, ja ahdistuu muutenkin herkästi. Tämän pimeän vuodenajan keskellä ei kyllä pahemmin ole ylimääräistä energiaa muutenkaan, joten varmaan väsyttäisi ihan ilman pentuakin. Nyt onneksi tuntuu, että uudet rutiinit alkavat hahmottua meille kaikille ja oma pääkoppanikin rentoutua, ja onneksi meitä on täällä kaksi ihmistä. Kepon työvuoroistakin, jotka siis kestävät 24 tuntia, olemme selvinneet hyvin. Kuten todettua, Velho on nyt jo kasvanut hurjan paljon, joten yritän koko ajan muistuttaa itseäni myös nauttimaan hyvistä hetkistä, ihanista pentupusuista ja pehmoisesta pentuturkista, vaikka väsyttäisi.

Velho aloitti viime viikolla sivulletuloharjoitukset. Alun perin ajattelin opettaa vatitempun avulla vasemmalta pyörähdyksen, kuten opetin Nokille aikoinaan (myöhemmin vaihdoin Nokille takakautta kiertämisen), mutta ei tällä hetkellä kärsivällisyys riittänyt vatitreeniin. :D Siispä Velhokin on nyt opetellut takakautta kiertämistä, mutta ihan jo takapäänkäyttöharjoituksenkin vuoksi opetan sille kuitenkin joskus vatitempun ja ehkä samalla sitten myös vasemmalta perusasentoon tulemisen.

Alla olevassa videossa Velho enimmäkseen leikkii mutta harjoittelee pikkuisen myös aktiivisuutta ohjaajaa kohtaan (= kävelen ympäriinsä hiljaa ja palkkaa tulee, kun Velho hakee kontaktia), seuraamista ja sivulletuloa. Sillä on vahva tuo istuminen aina, kun se haluaa jotain, ja se osasi jo meille tullessaan istua odottaessaan esimerkiksi ruokaa. Arjessa istumistaipumuksesta on todella paljon hyötyä ja harrastuksissakin se toimii pohjana muutamille muille asioille, joten olen siitä todella iloinen, mutta toisaalta namikäden seuraamista ja asioiden tarjoamista pitää Velholle vielä vähän vahvistella.

Noksu pääsi ensimmäistä kertaa sitten Velhon saapumisen tokoryhmän treeneihin, kun kumpikaan meistä ei ole enää saikulla – onneksi ehdimme vielä ennen joululomaa. Olimme molemmat hirveän iloisia tästä tapahtumasta. <3 Meillä oli ryhmän pikkujoulut, ja koirattomien aktiviteettien ja herkuttelun lisäksi teimme koirien kanssa joulukoristeiden kiertoa ja lahjapaketin noutoa. Olin aivan satavarma, että Noki nappaa kiertotötsänä toimivan nallen suuhunsa, mutta Nokelius yllätti aivan. Ensimmäisellä yrityksellä se meni vain haistelemaan koristeita, ja toisella ja kolmannella se jo kiersi ne ilman mitään ongelmia. 

Jotenkin siihen, noinkin pikkuruiseen ja hassuun asiaan, ehkä kulminoitui minulle se, miten paljon olemme oikeasti kehittyneet. En tiedä, milloin menemme uudestaan kokeeseen, mutta joskus se vielä tapahtuu. Vaikka emme saisi hyvää tulosta, Noksu on ihan hirveän taitava ja oppinut valtavan paljon. Se on ensimmäinen tokokoirani, ja sen herkkyys tuo omat haasteensa kouluttamiseen ja varsinkin kokeissa käymiseen, vaikka toisaalta monet, monet asiat ovat Nokin kanssa olleet myös älyttömän helppoja. Olen ylpeä siitä, mitä olemme jo tähänkin mennessä saavuttaneet ja oppineet, ja tiedän, että tulemme oppimaan yhdessä vielä paljon lisää. Vaihdamme nyt vuodenvaihteessa toiseen tokoryhmään – siksi varmaan nämä pohdinnatkin, kun yksi aikakausi tulee päätökseen – ja fiilis on innostuneen odottavainen, koska myös uusi kouluttaja on huipputyyppi ja tuo tietysti uutta näkökulmaa ja uusia oppeja, mutta samalla todella haikea, koska meillä on ollut aivan erinomaiset pari vuotta Tähtääjissä.

Kuvattavana oleminen on vakava asia.

Velhis on vielä niin pieni ja kaikki on sen kanssa vielä niin uutta, että sen alkuvuoteen ei ainakaan toistaiseksi ole kummempia suunnitelmia. Tärkeintä on tutustua toisiimme ja rakentaa välillemme hyvä suhde. Pentu pääsee taatusti Noksun tokotreeneihin kuokkimaan, mutta kuinka usein ja miten jaan ryhmäpaikan koirien välillä, sitä en vielä tiedä. Villinä korttina ajattelin myös, että keväällä voisimme ihan kokemuksen vuoksi ja uteliaisuudesta tuomarin kommentteja kohtaan käydä pentunäyttely(i)ssä, vaikka Velhosta ei näyttelykoiraa tulekaan enkä sellaista kaipaa. Jännä nähdä, millainen tyyppi pennusta kasvaa!

Velhoilua

Velhon ekojen päivien puuhia videoin ja kuvin. Noki-videoiden ja -kuvien vuoro on vähän myöhemmin – häntä ei ole unohdettu. <3

Torstaiaamun puuha oli lähimetsään tutustuminen. Pentu oli reipas ja pojat yrittivät kovasti jo leikkiä, mutta Noki on usein vielä vähän liian innokas ja joudun itse välillä laittamaan leikit seis. Velho tutkaili metsää uteliaasti ja reippaasti mutta ei lähtenyt turhan kauas, ja vahvistelin sille lähellä pysymistä, kontaktin hakemista ja luoksetuloja. Se pitää syömisestä, käsien puremisesta (oikein villille päälle sattuessaan se yrittää tehdä kyynärvarrelle kunnon tapporavistuksen), hiusten repimisestä ja pusuttelusta, joten siitä oli aina kiva tulla luokseni tekemään näitä kaikkia asioita. Naskalihampaiden iskeminen ihmiseenhän on ihan oppikirjan mukainen palkka. 

Sisälläkin on jo nähty ensimmäiset poikien väliset leikkiviritelmät, mutta edelleen Noki on aika hämillään, että miten pennun kanssa ollaan, eikä se osaa ihan hirveästi muuta kuin pyöriä Velhon ympärillä häntä heiluen. Se on pieni hölmöläinen. Se on myös ihan hirmuisen kiltti, kun Velho iskee sen kaulanahkaan tai jalkaan, mutta on onneksi usein väistänyt eikä joka kerta vain alistunut kohtaloonsa. Nokia ei tunneta siitä, että se osaisi pitää puolensa, mutta toivottavasti se taito kehittyisi vähän tässä pennun kanssa elellessä. Toisaalta Velho ei myöskään ole mikään kovan luokan riiviö vaan on ainakin toistaiseksi kohdellut Nokia melko kiltisti ollakseen vain 8-viikkoinen pieni piraija. 

Maailmaan ja Nokiin tutustumisen lisäksi Velho on päässyt tutustumaan kahden lelun leikkiin ja kuolleelle lelulle juoksemiseen. Tänään aloitimme paikallaoloharjoitukset. Velho osasi istumisen käytännössä jo meille tullessaan ja esimerkiksi ruokakupilla se tiesi jo istua saadakseen ruoan, joten paikallaoloon oli hyvä pohja olemassa.

Suurimmaksi osaksi Velhon päivät ovat kuitenkin koostuneet nukkumisesta, usein aivan katollaan. Viimeisessä kuvassa Velho oli vain viitisen sekuntia aiemmin riehunut lelujensa kanssa, kun me muut yritimme käydä nukkumaan. Sitten se hiljeni kuin seinään, joten kurkistin, mitä se puuhaa (tai että onko se esimerkiksi kuollut, olenhan sillä tavalla ihan huoleton ihminen), ja näin sen katollaan unten mailla. Koiranpennut ovat kyllä hassuja.

Velho on nukkunut yönsä hyvin, ja jos se onkin ollut yöllä hereillä, se on puuhastellut hiljaa omilla leluillaan. Se ei ole kertaakaan kakannut sisälle ja osaa enemmän tai vähemmän selkeästi pyytää ulos kakkahädän yllättäessä, mutta pissat sentään tulevat vielä huolettomasti lattioille. Se on harjoitellut aitauksessaan olemista, välillä erinomaisella menestyksellä ja välillä itkun ja kimeiden haukahdusten kera (se on kasvanut shelttikodissa, ja meitä varoitettiin, että se on ottanut ääniskaalaansa mallia shelteiltä – onneksi se käyttää ääntään tällä hetkellä vain komentamiseen eikä turhanpäiväiseen räksytykseen), ja kohta kun se on syönyt, se jää ensimmäistä kertaa ihan yksin Nokin lenkin ajaksi. 

Hassua, miten joku on niin uusi tässä maailmassa.