Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, Velho korkkasi elämänsä ensimmäisen maastokauden Collieyhdistyksen maastoleirillä Kokemäellä. Kannatti lähteä yksin ajelemaan seitsemän tuntia suuntaansa, koska leirillä oli kivaa, Veltsu oli mitä mukavin ja vaivattomin leirikaveri ja sen kanssa oli huippuhauskaa treenailla! Olimme Sara Jääskeläisen kouluttamassa lajitutustujien ryhmässä, ja ehdimme viikonlopun aikana tutustua hakuun, jälkeen, esineruutuun ja tarkkuusruutuun – kaikkiin ihan alkeistasolla toki – ja teoriatasolla myös pudotetun esineen noutoon. Pidin kouluttajastamme ja ryhmästämme, ja oli tosi mukavaa päästä tekemään kaikenlaista noinkin monipuolisesti. Lajit alkeistreeneineen olivat minulle toki jo aika tuttuja jälkeä lukuun ottamatta, Nokihan tekee noista kaikkia paitsi (toistaiseksi) sitä, mutta oli antoisaa kuulla tutuistakin lajeista taas yhden uuden kokeneen harrastajan näkövinkkelistä. Kouluttaja myös näytti muutamia juttuja omilla koirillaan, ja varsinkin jäljen ja kokeenomaisen pudotetun seuraaminen oli kyllä kivaa.
Velhon leirikäytös oli aivan 6/5, ja voin hyvillä mielin lähteä sen kanssa leireilemään toistekin. Majoituimme kahden hengen huoneessa, enkä tuntenut huonekaveriamme entuudestaan. Koirakämppiksellämme oli juoksut, mutta Velho on onneksi vielä niin lapsonen, ettei se ainakaan osoittanut ymmärtävänsä juoksuista yhtään mitään. Siksi meidät uskallettiinkin laittaa samaan huoneeseen. Velho lepäili häkissään aivan rauhallisena sekä yöllä että yksin ollessaan, ja treeneissä se odotteli autossa kiltisti. Olen kyllä valtavan iloinen sen taidosta rauhoittua niin häkissä kuin autossakin – toivottavasti tilanne pysyy aina samanlaisena.
Esineruutu
Pääsimme ensimmäiseen esineruututreeniimme heti perjantai-iltana, suoraan 7 tunnin ajomatkan päätteeksi. Velho teki esineiden bongailua: ruudun etureunaan oli viljelty esineitä, ja käveleskelimme alueella rauhassa toivoen, että koira bongaisi esineet ja reagoisi niihin. Ja Velhohan reagoi! Se nappasi heti ensimmäisen löytämänsä esineen suuhunsa ja tuli leikkimään sillä kanssani, minkä jälkeen se alkoi selvästi käyttää nenäänsä ja etsiä, että olisiko täällä vielä lisää. Esinemotivaatiota ei siis tarvinnut kaivella lainkaan. Esineitä löytyi muistaakseni kuusi, ja kaikki sujuivat aika lailla yhtä hyvin. Velho toi esineitä minulle hienosti, mutta palauttamista on kyllä koko ajan vahvistettava, koska Velho myös rakastaa lähteä kirmailemaan löytämänsä aarteen kanssa.
Seuraavassa esineruututreenissä sunnuntaina otimme jo pari askelta eteenpäin. Ensin minä heitin esineen itse metsään Velhoa pidellen ja lähetin koiran sitten perään. Hyvin meni, mutta tehtävä olikin kyllä helppo, koska esine jäi aika lähelle ja Velho näki sen koko ajan. Toisen esineen kouluttaja vei metsään samalla hieman hetsaten Velhoa, ja vapautin koiran, kun kouluttaja oli palannut viereemme. Nyt Velho joutui jopa käyttämään nenäänsä ja etsimään esinettä. Hienosti löytyi! Palautus ei muistaakseni ollut aivan suoraan minulle, vaan siinä oli joku pieni ilokirmailu välissä, mutta vahvistellaan, vahvistellaan. Jätimme treenin siihen, koska elimme sunnuntai-iltapäivää, Velho alkoi olla väsynyt ja meidän piti lähteä kotimatkalle.
Haku
Hakumaastomme oli todella tasaista ja helppoa, toisella puolella oli vain vähän jotain pientä kukkulaa, mutta varsinkin aloittelijoille se sopi erinomaisesti. Velhon ensimmäinen treeni oli tyypillinen vauvatreeni: maalihenkilöt näyttivät Velholle herkkuja, hetsasivat, juoksivat metsään vähän matkan päähän ja ”piiloutuivat”, Velho päästettiin perään. Ensimmäinen taisi olla noin 10 metrissä. Velho lähti vauhdilla, mutta juuri ennen ukkoa tuli pieni säpsähdysloikka ja epäröinti, että mikäs tyyppi sinä sittenkään olet ja miksi olet siellä maassa. Hyvin pentu kuitenkin meni palkalle, ja seuraavilla ukoilla ei ollut enää mitään epäröintiä. Kolmannelle Velho pääsi karkaamaankin, kun se oli niin kovasti menossa. Etäisyyttä kasvatettiin loppua kohden niin, että neljäs eli viimeinen ukko oli jo aika syvällä.
Lounaan jälkeen teimme villin eläinkokeen: ensimmäinen ukko oli jo valmiiksi piilossa syvällä ja antoi pelkän ääniavun. Velho lähti taas vauhdilla, mutta sitten sillä loppui usko kesken. Aikamme siinä säädettyämme menin Velhon kanssa yhdessä katsomaan ukkoa, minkä jälkeen lähetin uudestaan vähän lähempää ja Velho löysi perille. Toisen ukon kävimme saattamassa piiloon noin 40 metriin, minkä jälkeen palasimme keskilinjalle ja lähetin. Hienosti meni. Kolmatta en enää kunnolla muista, mutta se oli ehkä joku näyttäytyminen + ääniapu 50 metrissä. Neljäs oli ääniapu noin 20–25 metrissä, mutta Velho myös vähän vahingossa näki ukon koko ajan.
Hienosti meni siis! Lounaan jälkeisessä eläinkokeessa Velho joutui vaikeaan paikkaan, mutta saimmepahan ainakin tiedon siitä, että niin vaikeat hommat eivät vielä suju ja osasimme helpottaa seuraavia pistoja sen mukaan. Velho sai myös heti kokemusta pressuista ja niiden alla olevista ukoista, koska näkyvyys maastossa oli niin hyvä, että pressut olivat käytännössä välttämättömiä piiloutumisessa.
Kuva: Tiina Heikkinen
Jälki (keppiruutu)
Jälkeä lähestyimme keppien opettamisen kautta. Velho teki kaksi keppiruutua: tallasin ruudun (noin 3x3 metriä), tiputin sinne neljä keppiä, menin Velhon kanssa ruutuun pyörimään. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini keppiruuduista näin: ”Täykky! <3 Kunnon bileet, Velho rakastaa keppejä, suuri motivaatio.” Kertonee olennaisen. :D
Heti ensimmäisellä kerralla pentu reagoi hajuun heti, löysi kepin lähes välittömästi, otti sen suuhunsa ja tuli bilettämään kanssani. Toinen keppi löytyi yhtä hyvin. Kolmannessa vähän kesti ja Velhoa piti hieman ohjata takaisin haistelemaan, mutta senkin löytyminen oli Velhosta sitten kovin riemastuttavaa. Lopetimme treenin siihen. Toinen keppiruutu meni oikeastaan samalla tavalla, paitsi että Velho etsi kaikki neljä keppiä (viimeisen löytämisessä kesti taas pidempään).
Väittäisin, että keppiruutu oli kaikista viikonlopun puuhista Velhon lemppari!
Tarkkuusetsintä
Tarkkuusetsintää teimme ensimmäisellä kerralla metsätiellä siten, että kouluttaja näytti esinettä koiralle ja tiputti sen maahan, koira päästettiin välittömästi esineen luo ja pienestäkin kiinnostuksesta palkattiin esineen lähelle. Veltsu meni esineille joka kerta heti kiinnostuneena. Toisella kerralla teimme metsätiellä yhden samanlaisen muistutteluna, mutta sitten siirryimme metsään (matalan kasvillisuuden kohdalle) tallattuun ruutuun. Kouluttaja näytti esinettä koiralle, kävi tiputtamassa sen ruutuun, palasi takaisin, koira päästettiin etsimään. Velho oli edelleen kiinnostunut, käytti hyvin nenäänsä ja löysi esineet hyvin.
Olen opettanut tarkkuusruudun Nokille nenäkosketusilmaisun kautta, ja todennäköisesti kokeilen Velhollekin samaa, vaikka leirillä aloitimmekin eri tavalla. Ajatus nenän käyttämisestä ja pienten esineiden etsimisestä on kuitenkin nyt istutettu lapsikoiran päähän!
Velho palauttamassa keppiä. :D Kuva: Tiina Heikkinen.
Tällä viikolla Velholla on ollut ihan erilaista ohjelmaa, koska kävimme tänään pentunäyttelyssä Outokummun ryhmiksessä. Sarianna puunasi pitkätukan näyttelykuntoon tiistaina (kiitos vielä!). Pentukehässä oli kiva käydä pyörähtämässä ihan kokemuksen vuoksi ja toki myös mielenkiinnosta tuomarin arviota kohtaan. Näyttelypaikalle saapuessamme Velho pisti sellaisen – sille hyvin epätyypillisen – huutokonsertin käyntiin ihan tyhjästä, että mietin, mitähän tästä tulee. Se huusi lähes koko matkan kehän laidalle, kunnes sain tavarat laskettua käsistäni ja Velhon häkkiin, jonne se sitten rauhoittui heti. Loppuajan se käyttäytyi onneksi hienosti ja oli oikein kuuliainen, ja olen kehäkäytökseenkin tyytyväinen. Velho malttoi upeasti seistä paikallaan, antoi hienosti tuomarin käsitellä ja mitata (ei otettu tarkkaa mittaa) ja kulkikin ainakin puolet ajasta kiltisti ravaten. Toinen kierros kehän ympäri alkoi tosin jo kyllästyttää ja Velhosta oli hauskempaa loikkia olkapääni korkeudelle kuin ravata.
Velho oli ainoa colliepentu. Tuomarina oli Jaana Kummala. Arvostelussa lukee Velhon olevan 8-kuinen, mutta ei se vielä ole, sunnuntaina vasta. Kummala sanoi Velhosta tänään näin:
”8 kk. Keskikokoa kookkaampi vielä kesken kehityksen, mittasuhteiltaan lupaava pentu. Vielä kapea rinta ja eturinta. Hyvä pään kiila. Tasainen kallo. Hyvät silmät. Turhan raskaat korvat. Hieman luisu lantio, muuten ok kulmaukset. Lupaava sivuliike. Kovin ahdas edestä ja takaa. Miellyttävä eloisa käytös.”
Kuulemma Velho saisi lopettaa korkeuskasvunsa nyt, ja kuulemma korville pitäisi tehdä jotain. Kumpikaan asia ei tullut yllätyksenä, ja kumpikaan asia ei minua myöskään hirveästi kiinnosta. :D Mutta oli kiva kokemus! Seuraavan ja varmaan viimeisen kerran Velhon voi tavata näyttelykehässä sitten joskus aikuisena.
Kuva: Elina Etholén
Kuva: Elina Etholén
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti