Treenirintamalla on ollut varsin aktiivista viime aikoina, mikä ei toki sinänsä ole ihme, kun koiria on nykyään kaksi ja maastokausi on käynnissä eli lajivalikoimakin laajempi. Yritän ottaa tästä nyt kaiken irti, koska tiedän, että syksystä on uuden työni vuoksi tulossa raskas ja treenaaminen tulee jäämään vähemmälle. Sain kyllä puolivahingossa Velhollekin ryhmäpaikan syksyksi tokon alkeisryhmästä, eli kyllä molemmille tulee taatusti säännöllistä treeniä kuitenkin. Noksu jatkaa kesän jälkeen samassa tokoryhmässä, jossa tälläkin hetkellä olemme.
Noksuttimen kanssa onkin nyt treenattu tokoa oikein hyvällä fiiliksellä! Tokomotivaationi on vuosien aikana mennyt aikamoista vuoristorataa, mutta tällä hetkellä tekeminen tuntuu tosi hyvältä. Jopa seuraamistunnelin päässä näkyy heikkoa, hyvin varovaisesti voimistuvaa valoa. Luulen, että olen päässyt tietyistä paineista eroon, koska olen päättänyt laitattaa Nokille kemiallisen kastraation tässä jollain aikataululla emmekä ole sitä ennen menossa kokeeseen. Kemiallisestahan tulee jostain älyttömästä syystä kahden vuoden dopingvaroaika, eli kokeet eivät ole millään tavalla ajankohtainen asia vielä hyvään toviin. Tieto siitä lienee poistanut treenaamisesta – erityisesti seuraamisen eli sen suurimman ahdistustekijän treenaamisesta – paineita, vaikka järjellä olen tietysti koko ajan osannut ajatella, että paineet ovat ihan turhia. Ihmismieli ei vain aina ole niin yksinkertainen.
Pari päivää sitten kokeilin Nokin kanssa jälkeä ensimmäistä kertaa, kun olimme koko perhe yhdessä lenkillä. Nokilla on pohjalla jo niin monia nenänkäyttö- ja esine-etsintätaitoja, että laitoin sen suoraan vaan kepon tekemälle jäljelle ilman mitään keppimotivaatiohässäköitä, saati sitten namijälkeä tms. Jälki oli toki hyvin lyhyt ja päättyi muistaakseni heti ensimmäiseen tai viimeistään toiseen keppiin, mutta kuten arvelinkin, Noksu suoriutui tehtävästä loistavasti ja käytännössä osasi homman jo, vaikka ei ollut sitä aiemmin tehnytkään. Se on kyllä ihan hirmuisen taitava ja monipuolisesti kaikenlaisia juttuja osaava tyyppi, ja olen tosi ylpeä meistä molemmista, kun olemme yhdessä opetelleet niin monia asioita. Noki pääsi myös etsimään yhden Velholta kadonneen kepin metsästä esineruutukäskyllä (olin pyörinyt alueella Velhon kanssa jo tovin), ja sehän suoritti. Kepo ei ollut piiiitkään aikaan nähnyt Nokin esineruutua ja oli aika vaikuttunut. Mikä erinomainen pikkupoika Nokelius onkaan!
Velhon kanssa maastolajeja on tehty nyt paljon enemmän kuin tokoa/tottista (ehkä liiankin paljon enemmän, koska Velho osaa suunnilleen tulla perusasentoon ja siinä se). Maastoleirin jälkeen olemme treenanneet hakua, esineruutua ja jälkeä. Olen tietysti puolueellinen, mutta Veltsu(kin) tuntuu olevan monessa asiassa ihan luonnonlahjakkuus ja se tuntuu oikeasti hyvin lupaavalta harrastuskaverilta. Jäljestyksessä olemme päässeet toistaiseksi pisimmälle: aloitimme tekemällä muutaman keppiruudun, sitten yhden ihan pienen 10–15 metrin pituisen ja ensimmäiseen keppiin loppuvan jäljen, sitten ehkä 40–50 metrin ja parin kepin jäljen, jonka kepo kävi polkemassa Velhon katsellessa ja joka ajettiin heti tuoreeltaan (jännä juttu, että Veltsu paahtoi sillä jäljellä eteenpäin pää viidentenä jalkana ja maltti oli vähän kadoksissa...). Tänään Velho ajoikin jo ihan oikean, neljä keppiä sisältävän jäljen, jonka treenikaveri oli käynyt polkemassa ja joka oli vanhentunut ehkä puolisen tuntia tai jotain sinne päin. Lapsikoira oli aivan loistava, vaikka väsy hieman jo painoi – yleensä Velho on vauhdikkaampi ja kepeillä paljon riehakkaampi – enkä minä osannut käsitellä upouutta jälkiliinaamme.
Kyllä on ilo ja onni tällaisten koiraystävien kanssa harrastaa! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti