Ensimmäiset maalaiskuulumiset

Metsäläiselämää on takana nyt reilut kaksi kuukautta, ja olemme todellakin nauttineet. Arki on tietysti edelleen vähän uuden opettelua: kun muuttaa melkein 500 kilometrin matkan kaupungista vanhaan maalaistaloon, parinkymmenen kilometrin päähän kaupoista ja muista palveluista, arjessa ei pysy ennallaan juuri mikään muu kuin puoliso, koirat ja ammatti. Asumme myös väliaikaisesti anoppini kanssa, kun talon sukupolvenvaihdos on vielä vaiheessa, ja vaikka asumiskuvio on toiminut oikein hyvin, omanlaisensa muutos se on tietysti silti. Uusi arki on ollut mukavaa ja tuntuu, että elän unelmaani, mutta olen silti halunnut antaa sekä itselleni että koirille aikaa kotiutua ja sopeutua, joten olemme ottaneet aika rauhassa – tai ainakin koirat ovat. Nyt on pikkuhiljaa alkanut tuntua siltä, että voisi vaikka harrastuksia alkaa käynnistelemään. Olen kyllä jo liittynyt uuteen seuraan ja hankkinut ensimmäiset talkoopisteetkin, mutta koirat eivät ole vielä treenanneet enempää kuin yhden omassa metsässä tehdyn esineruututreenin verran.

Uusiin paikkoihin tutustuminen on kuitenkin ollut ihan hyvää aktivointia sekin. Olemme tutustuneet jonkin verran ihan näihin lähimetsiinkin, mutta paljon on vielä tutkittavaakin. Enemmän olemme tutustuneet sopivan automatkan päässä oleviin ulkoilureitteihin ja toiseen lähellä olevista kansallispuistoista, ja kivoja paikkoja onkin löytynyt. 

Lienee sanomattakin selvää, että olemme ottaneet kesästä ja alkusyksystä maalla kaiken ilon irti. Ulkona on tullut oltua paljon, ja on parasta katsella, kun koirat puuhastelevat omalla tontilla kaikenlaisia koiramaisia juttuja. Lomalla olimme miltei aamusta iltaan ulkona milloin missäkin pihahommissa ja pojat olivat joka päivä aaaivan loppu, vaikka sen kummempaa aktiviteettia ei ollut. Suurella tontilla ne kuitenkin leikkivät keskenään, pitävät vahtia, kuuntelevat metsän takaa kantautuvia kesämökkiläisten ääniä, ihmettelevät maailmaa ja tutkivat metsän hajuja. Velho otti päiväunia keskellä pihaa ja Noki makoili kesän tuoksuista nautiskellen. Syksyn tullen ne ovat olleet reippaita sienestys- ja marjastuskavereita.

Kivaa on siis ollut, mutta eloa on varjostanut Velholla ilmennyt ukkospelko/ääniarkuus. Ukonilmojen aikaan olemme joutuneet menemään kellariin hengailemaan, koska siellä koirat sentään onneksi rauhoittuvat, vaikka jyrinä kuuluu sinnekin. Kesällä on ukkostanut paljon (tai ainakin on tuntunut siltä) ja yhdessä vaiheessa parin päivän välein, jolloin Velho ei täysin ehtinyt palautuakaan ennen uutta ukonilmaa. Koko tämä Velhon juttu surettaa ihan äärettömän paljon monesta eri syystä ja asiaa on pitänyt prosessoida pitkä tovi, mutta ei auta kuin hyväksyä tilanne. Nokin äänipelot rajoittuvat edelleen vain ukonilmaan ja ilotulituksiin, ja toivon koko sydämestäni, että Velhonkaan kohdalla homma ei leviä käsiin.

Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta Velho on
maalaiskoirana aivan elementissään.

No, se siitä. Muihin uutisiin: Meidän tontilla liikkuu aika paljon peuroja (ja varmaan muitakin eläimiä, vaikka niistä ei toistaiseksi ole ketun jätöksiä kummempia havaintoja), ja on ollut kiinnostavaa seurata, miten Velho reagoi peuroihin ja niiden hajuihin; Nokin reaktiot tiesimmekin jo. Velho on hajuista selkeästi kiinnostuneempi kuin Noki, mutta ei sekään lähde oikeasti jäljestämään eikä myöskään ole juossut perään, kun peura on pari kertaa lähtenyt suhteellisen läheltä livohkaan – vaikka mieli varmaan tekisi. Onneksi näin, koska emme ole pistäneet peurojen vierailuja pahaksemme, ja ärsyttäisi, jos siinä olisi koirien kanssa hankaluuksia.

Sen lisäksi, että tykkäämme seurailla tiluksilla liikkuvia eläimiä, pyrimme muutenkin pitämään tontin monimuotoisena ja luontoystävällisenä: monenlaisia marjoja, hedelmiä ja yrttejä on ja tulee olemaan, pelkkää nurmea olevia alueita halutaan suhteellisen vähän ja nurmikkoa ajetaan muutenkin maltillisesti, haravointia emme pahemmin harrasta, niitty pyritään ennallistamaan luonnonkukkaniityksi, metsästä kaadetaan puita hyvin harkitusti, sinne jätetään lahopuita jne. Lähtökohdat ovat toki tällaisella tontilla jo valmiiksi hyvät, ja vuosikymmenten saatossa vanhan talon pihapiiriin on muutenkin ehtinyt kasvaa monenlaista monimuotoisuutta tukevaa lajia. Pari päivää sitten luin myös uutisen tervapääskyistä ja ehdotin kepolle, että rakennetaan ensi kevääksi pääskypönttö, ja sitten eksyin lukemaan myös lepakkopöntöistä ja perhosbaareista ja alkukevään pölyttäjäystävällisistä sipulikukista ja lintujen talviruokinnan saloista ja ja ja... Katsotaan, tuleeko tänne blogiin tulevaisuudessa päiviteltyä satunnaisia piha- tai talojuttujakin. :)

Riistakameran asentaminen oli tehtävälistan kärkipäässä heti muuton
jälkeen. Tämä kaveri ystävällisesti poseerasi kameralle.

Raparperitaivas ja perunamaa

Kesä tuo tullessaan elämänmuutoksen: muutamme kerrostalosta vanhaan maalaistaloon metsän keskelle ja samalla Joensuusta etelään, pienen kylän perukoille Karkkilan pohjoispuolelle. Tällä hetkellä talo on anoppilani, eli se on meille – myös koirille – hyvin tuttu ja rakas paikka.

Joudumme luopumaan paljosta jättäessämme Joensuun ja muuttopäätös oli siksi vaikea, mutta samalla toteutamme yhden haaveemme ja pääsemme huomattavasti lähemmäs kaikkia perheenjäseniämme. Kolmen hehtaarin tontilla riittää koirillekin tilaa juosta ja puuhastella, ja kesäisin ne pääsevät viilentymään omaan pieneen metsälampeemme. Noki tulee nauttimaan kaikenlaisista yhteisistä pihapuuhista ja talvisin takkatulen edessä makoilemisesta, ja Velho on sielultaan niin maalaiskoira, että se tulee kyllä olemaan kaikin tavoin ihan elementissään. On myös koirien kannalta kiva, että ne tuntevat paikan ja ovat viettäneet siellä paljon aikaa. Niille ovat tuttuja tontin, talon ja piharakennusten nurkat, kanojen kanssa elämisen säännöt ja tietyt toimintatavat, joita siellä maalla kyläillessämme on jo muodostunut.

Uusien harrastuskuvioiden muotoutuminen jännittää, koska harrastuspuitteemme ja treenikaverimme ovat tällä hetkellä aivan erinomaiset ja niistä luopuminen harmittaa paljon. Onneksi tärkeimmät harrastuskaverini, Noki ja Velho, eivät ole menossa minnekään, ja kyllähän sieltä eteläksistä luulisi treenikavereita ja -paikkojakin moneen lajiin löytyvän, vaikka isoihin kaupunkeihin onkin tulevasta kodistamme matkaa. Oman aikansa se varmasti silti ottaa, että kuviot selkenevät ja uudet porukat löytyvät. Harrastaminen tulee ylipäätään edellyttämään aika eri tavalla suunnittelua ja erilaisia rutiineja, kun vanha maalaistalo ottaa oman osansa käytettävissä olevasta ajasta ja energiasta ja kun hallille ei enää kurvatakaan kymmenessä minuutissa. Toisaalta omalla tontilla voi ainakin sulan maan aikaan treenata sitten vaikka ja mitä, mikä on iso etu.

Touko- ja kesäkuun ajan otamme vielä kaiken ilon irti rakkaista Joensuu-asioista ja -ihmisistä, ja sitten on muuton aika. Haikeaa mutta jännittävää ja ihanaa!

Kuvituskuvina vanhoja räpsyjä: Velho ja kanoja viime kesänä
ja Noki muutama vuosi sitten esittelemässä omenasatoa.

Kevät on ihmisen parasta aikaa

Kyllä ei ole kevään voittanutta, ei siitäkään huolimatta, että tänä keväänä on monenlaisia, isoja ajatuksia mielessä. Keväässä parasta on luonnon herääminen, valoisuus ja maastokauden alkaminen. Korkkasimme maastokauden muutama viikko sitten itseksemme jälki- ja esineruututreenillä (poikkeuksellisesti otin molemmat pojat maastotreeneihin: molemmat tekivät esineruudun, ja Velho ajoi lisäksi jäljen), ja hakutreenitkin saimme käyntiin pari viikkoa sitten. Hakutreeneissä olemme Velhon kanssa keskittyneet siihen, mihin viime kauden lopussa jäimme, eli suoriin pistoihin. Treenit ovat menneet kivasti. Ilmaisuakin voisi alkaa rakentaa, mutta en ole vieläkään osannut päättää, opetanko Velholle rulla- vai haukkuilmaisun. Molempiin sillä on ominaisuuksia, äänenkäyttöön toki enemmänkin taipumusta, mutta alan ehkä kallistua rullan puolelle.

Tänään kävimme treenaamassa jälkeä ja esineruutua Sariannan kanssa. Velho oli kovin taitava, ja olin ihan ällikällä lyöty siitä, miten hieno sen jälki oli. Janalla oli vähän haahuilua, mutta haahuilu jäi onneksi sinne janalle. Viime kaudelta tuttu ensimmäisen kepin kirous on kyllä voimissaan edelleen: Velho mennä puksuttaa ensimmäisen kepin yli, vaikka sen vauhti on sopivan rauhallinen ja tekeminen keskittynyttä eli ei ole kyse mistään reikä päässä paahtamisesta. Ensimmäiset kepit on otettava nyt erityistarkkailuun.

Ensimmäisellä videolla jälki, toisella esineruutu pätkittynä. (Videot taitavat olla aika huonolaatuisia blogiin upotettuna, eli kannattaa ehkä avata YouTubessa, jos tässä näyttää mössöltä.)

Veltsun kanssa kotiuduttuamme lähdin heti Nokin kanssa lenkille. Kävimme leppoisalla metsäkävelyllä ja teimme matkan varrella myös tunnistusnoutoa kävyillä (en tajunnut ottaa videolle), tarkkuusruutua ja pudotetun esineen noutoa. Noki ei treenaa kokeisiin, ja se oli tähän mennessä tehnyt pudotetun esineen noutoa pelkästään polulla tai tiellä. Nyt kokeilin pellolla, eikä se ollut Noksulle ongelma eikä mikään. Nokelius oli taitava, kuten videolla näkyy:

He olivat hetken hiljaa ja kuuntelivat miten heidän metsässään vihersi ja suhisi ja mörisi ja lauloi ja lorisi

Otsikon sitaatti Ronja, ryövärintyttärestä tuli mieleeni hiihtolomalla, kun olimme Etelä-Suomessa ja istuskelimme pihalla juomassa teetä. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja katoilta sulavat lumet lorisivat joka puolella. Kevät on lempivuodenaikani. Myöhemmin kävimme lenkillä metsässä, jossa oli jo sen kokoisia alueita vihreänä, että harmitti, kun ei ollut tarkkuusruutuesineitä mukana. Maastokautta odotellessa!

Sen verran pitkä tovi jo vierähtänyt edellisestä postauksesta, että palataan nopeasti vielä jouluun: vietimme aikamoisen reissujoulun, kun kolmen päivän aikana olimme neljässä eri paikassa kylässä ja pari eri yökyläpaikkaakin oli. Aattona oli koossa iso porukka, johon kuului myös pari lasta ja kolmas koira. Kivasti meni, vaikka Veltsulla olikin vähän hankaluuksia jättää narttu rauhaan sisällä. Uudeksivuodeksi tulimme kotiin kaupunkiin, ja vuodenvaihde sujui rauhallisissa merkeissä aika kovasta paukkeesta huolimatta. Noki nukkui lääkittynä, Velho luomuna, verhot kiinni ja telkkarissa Maija Vilkkumaan konsertti. 

Vuosi alkoi uusilla harrastuskuvioilla, kun Velho aloitti pk-tottisryhmässä ja Noki aloitti agilityn pohjataitokurssilla. En suunnittele Noksulle suurta agility(kisa)uraa, vaan lähdin hakemaan lähinnä vaihtelua ja mielenvirkistystä meille molemmille, ja sitä olemme kyllä saaneet. Noki on tykännyt agilitytreeneistä hirmupaljon, ja meille molemmille on tehnyt hyvää vähän rikkoa tokokaavoja ja haastaa tokoon jämähtäneitä, vain vasemman puolen tuntevia aivojamme. Ilmoitin meidät myös jatkokurssille, eli agilityhommien jatkuminen on varmistettu loppukevääksi. 

Tämän päivän treeneistä pyysin videota, kun teimme ensimmäistä kertaa jo ihan oikealta tuntuvaa, lyhyttä rataa. Noksu oli taitava ja meillä oli kivaa. <3

Tokoa Noki treenaa vapareilla, varsin rennolla otteella kyllä, mutta ehkä jotain kehittymistäkin joskus tapahtuu. Ajatukseni koko lajista ovat taas aika ristiriitaiset, koska pidän tokosta kyllä paljon, haluan treenata sitä ja haluan joskus jonkun koiran kanssa mennä vielä kokeeseen ja ihan pärjätäkin siellä, mutta kokeissa ei (aina) mitata sitä asiaa, jota niissä mielestäni oikeasti pitäisi mitata: tottelevaisuutta. Kun koko liike hylätään, koska koiran varpaat ovat väärässä paikassa tai koska koira vähän ääntelee, suhtautumiseni ja uskoni koko lajiin kärsii. Kyse on tietysti osittain myös tuomareiden eroista, mutta silti tuntuu, että oma näkemykseni tokon ideasta ja tarkoituksesta ei oikein vastaa (nyky?)todellisuutta. Silloin koko lajin harrastamisen mielekkyyttä tulee mietittyä. Noki-tokon osalta fakta on toki myös se, että taistelu seuraamisen kanssa väsyttää.

Veltsunkin kanssa treenatessa piru olkapäälläni yrittää välillä kuiskutella korvaan, että ei seuraamisen opettamisesta tule mitään kuitenkaan. Parhaani silti yritän. Myös Velho on harjoitellut tokoa, mutta pääpaino on pk-tottiksessa ja sitä treenaamme tosiaan pienryhmässäkin. Olemme edenneet aika rauhakseltaan eivätkä mitkään kokonaisuudet ole vielä lähellekään kasassa, mutta treenit sujuvat pääasiassa tosi hyvin. Täytyisi muistaa ja jaksaa videoidakin niitä joskus. 

Puolisoni perheen kiisut ovat hyväksyneet Velhonkin osaksi porukkaa.

Muihin uutisiin: Pojat olivat kumpikin omilla tahoillaan hoidossa yhden yön helmikuussa. Noki pääsi koiransa vastikään menettäneen kaverini luokse rauhaan ja huomion keskipisteeksi, ja Nokilla oli kaikesta päätellen aivan ihanaa. Velho puolestaan pääsi Bambu-serkkunsa, Ruura-tätinsä ja muutaman muun koiraystävän laumaan. Sillä oli tietysti vähän hakemista, miten isossa laumassa voi ja uskaltaa käyttäytyä, mutta hyvin se pärjäsi ja metsässä muiden kanssa kirmatessaan sillä oli kuulemma hupia.

Noksun kastrointi-implantin laitosta on kohta viisi kuukautta, eli vaikutusaikaa on reilu kuukausi jäljellä. Pitkään ajattelimme, ettei implantilla ole ollut minkäänlaista vaikutusta mihinkään, mutta tässä eräänä päivänä havahduin siihen, ettei Noki enää lutkuta pissoja ulkona oikeastaan ollenkaan eikä liehitellyt ainakaan tuttuja narttukoiria joululomalla. Hormonien tasaantuminen tekee luultavasti hyvää Nokin helposti kuormittuvalle ja kaiken suuresti tuntevalle päälle eikä haittavaikutuksia ole ollut, joten kirurginen kastrointi taitaa olla jossakin vaiheessa edessä.

Noki 5 vuotta ja terveyskuulumisia

Noki Anselmi Kaunosielu täytti joulupäivänä jo viisi vuotta. Yritin pitkään kirjoittaa siitä, miten äärettömän rakas Nokelius on, mutta tulee itku eivätkä sanatkaan oikein tunnu riittävän. Sanon vain, että on valtavan suuri etuoikeus saada olla Nokin oma tyyppi. <3

Kuva on keväältä tai ehkä jo viime vuodelta. Hassuin, iloisin Noks.

Noksun kemiallisesta kastroinnista on kulunut nyt reilu kaksi kuukautta, mutta minkäänlaisia muutoksia ei ole näkynyt, ei pieniäkään. Ehkä niitä vielä tulee, ehkä ei. Vaikutusaikaa on vielä neljä kuukautta jäljellä. Ihanaa toki, etteivät pelkoni ole käyneet toteen (yksi peloistani oli esimerkiksi se, että Nokista tulisi vähemmän iloinen ja/tai se lakkaisi leikkimästä Velhon kanssa, mutta Noki on edelleen mitä iloisin pikkupoika ja haluaa myös leikkiä pikkuveljensä kanssa joka päivä), mutta täytyy miettiä, mitä teen kirurgisen kastroinnin suhteen, jos kemiallisella ei nyt ole mitään vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Velho kävi marraskuussa terveystutkimuksissa. Siltä tutkittiin silmät, lonkat, selkä, kyynärät ja polvetkin, ja kaikki on pelkkää priimaa. Mikä onni! Velho kävi myös hierojalla ensimmäistä kertaa, jos ei pentuajan tutustumiskäyntiä lasketa, ja käyttäytyi yllättävän hyvin, vaikka paikallaan pysyminen oli sen mielestä ihan tylsää.

Velho oppi pitämään kapulaa siivosti eikä vain puruleluna. Jee!