Valmistuin kesän alussa filosofian maisteriksi (hyvä minä!), ja pojat olivat mukana valmistujaisissani. Koiria ei saanut ottaa sisätiloihin, mutta ne hengailivat juhlapaikan pihalla kiinni sidottuina. Velho välillä makoili rauhassa ja söi luutaan, välillä (lue: liian usein) huusi, lähinnä turhautumistaan, kun ei päässyt sisälle. Ihmisiä se tervehti avoimesti ja reippaasti. Oikein kehityskelpoinen juhlavieras, sanoisin. Noki käyttäytyi tietysti hyvin, onhan se aikuinen ja kultapoika. Juhlien jälkeen kävimme vielä mummollani kylässä, Velho ensimmäistä kertaa. Pyörätuolilla liikkuva mummo oli Veltsulle uusi tuttavuus ja pelkäsin Velhon olevan turhan innokas, mutta lapsikoira käyttäytyikin kauniisti: se tervehti mummoa oikein nätisti, tutustui asuntoon rauhallisesti, nakersi vähän mummon avustajan antamaa porkkanaa ja kävi sitten päiväunille.
Lapsikoira alkaa oikeastaan pikkuhiljaa olla jo teinikoira. Velholla on ikää nyt yhdeksän kuukautta ja pari viikkoa päälle, ja ihan parin viime päivän aikana se on saattanut pikkuisen nostaa toista takajalkaansa pissatessaan. Käytännössä se siis vielä söpösti kyykkypisuttelee. Samalla se on kuitenkin niin iso poika, että – vastattuaan muutaman remmirähjän huuteluihin – se on alkanut huudella toisille koirille, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tilanteet saa kyllä yleensä hyvin katkaistua ja Velholle nopeasti järkeviä ajatuksia pääkoppaan, joten en oikeastaan ole huolissani. Jossain teiniaivojen perukoilla Velholla on muutenkin olemassa jo aiemmin opittu käytösmalli, jossa se tulee oma-aloitteisesti hakemaan kontaktia nähdessään koiran. Kyseinen käytösmalli on tällä hetkellä hieman unohduksissa, mutta Velho on niin ahne ja nopea oppimaan, että kyllä se sieltä taas muistuu mieleen.
Hihii olen vain pieni hassulainen t. Velho
Velho on hassu tyyppi, kun se on vielä ihan lapsi ja luonteeltaan muutenkin sellainen hupiveikko-hulivili, mutta sitten kuitenkin se on monilta osin mukavan järkevä ja hyväkäytöksinen jo nyt. Se on tänä kesänä yllättänyt positiivisesti esimerkiksi kepon perheen luona, jossa kanat saavat kesäisin olla vapaina pihalla. Olin valmistautunut käyttämään kanojen kanssa oleilun harjoittelemiseen aikaa, mutta yllätyksekseni Velho suhtautui vapaana käyskenteleviin kanoihin ensitapaamisella aika samalla tavalla kuin Noki pienenä: se oli hyvin utelias ja lähestyi kanoja aluksi kiinnostuneena, mutta kääntyi tai pysähtyi pyynnöstä ja hoksasi nopeasti, että kanojen lähestyminen ei ole toivottua. Seuraavalla kerralla olimme maalla viikon, ja koko aikana Velholle piti sanoa ehkä kolme kertaa liiallisesta kiinnostuksesta kanoja kohtaan. Onnea on fiksut ja kiltit koirat ja se, että Noki on näyttämässä Velholle mallia.
Velho oli maalla muutenkin ihan elementissään. Nokikin nauttii maalla olemisesta kovasti ja rakastaa esimerkiksi omaa tonttia, mutta Velhosta näkee vielä selvemmin, että se on sielultaan aivan maalaiskoira kaikin puolin. Onneksi maalaiselosta haaveilee itse kukin tässä taloudessa ja nyt valmistuttuani haaveiden eteen voi ehkä joskus jopa tehdäkin jotain. Myös mökillä juhannuksena oli ihanaa katsella koirien pihapuuhia, kun molemmat pojat osoittivat olevansa ehtoja skotlantilaisia paimenkoiria ja touhusivat ulkona kaikenlaista jokapäiväisestä sateesta välittämättä. Touhuamisen jälkeen Velho nukkui kyljellään sateessa keskellä pihaa. Olisi se tietysti sisällekin saanut mennä, mutta se viihtyi erinomaisesti ulkona ja sen turkkikin hoiti hommansa hyvin eli hylki vettä ja piti koiran lämpöisenä.
Mökillä nukuimme teltassa, koska populaa oli paljon ja mökkimme on hyvin pieni. Se oli Velhiksen ensimmäinen kerta teltassa, mutta yöt sujuivat senkin osalta aivan moitteettomasti; Noki on nukkunut teltassa monta kertaa aiemminkin. Päivisin Veltsu yritti hyvin innokkaasti leikkiä isäni corginartun kanssa, mutta corgi oli niin paljon pienempi ja hitaampi – ja myös kamalan kiltti – että se jäi jatkuvasti Velhon jalkoihin ja meni mukkelis makkelis. Velho on aika fyysinen leikkijä, eikä se aina osaa olla kohtelias tai varoa pienempien, kiltimpien kavereiden kanssa. Vetoleikit corgin kanssa sentään sujuivat kivasti! Noksukin pyöri mökillä tietysti kaikessa mukana, kirmaili Velhon kanssa tuttuun tapaan innokkaasti ja oli koko ajan siellä missä minäkin. Rutiinien puute ja vähentynyt levon määrä lisäsivät huolta ja ahdistusta pienessä Nokeliuksessa, mutta kaikenlainen yhdessä puuhasteleminen ja ulkona oleskeleminen oli sen mielestä kovin mukavaa.
