Hyvää koiranpäivää!

Kirjoittelen tätä pöytäkoneella epämukavalla työasemalla, koska Velho söi läppärini johdon katki. Kuusi vuotta sitten hankittu läppäri on ilmeisesti jo niin muinaista teknologiaa, että uutta johtoa piti ihan metsästää ja lopulta sellainen tehtiin 45 eurolla. Tai no sitä tehdään edelleen, koska se ei toiminutkaan kunnolla ja minun piti viedä se takaisin liikkeeseen korjattavaksi – sen jälkeen, kun olin soittanut äidille itsevarmuustsemppi- ja perseellepotkimispuhelun, koska vihaan reklamaatioiden tekemistä.

Onneksi Velho on niin söpö, ettei sille voi olla ärsyyntynyt tällaisesta tihutyöstä.

Pojat olivat kepon kanssa parisen viikkoa sitten reissussa maalla kepon perheen luona. Velho ei ollut käynyt siellä joulun jälkeen, ja ihan rehellisesti sanottuna jännitti laittaa pojat kepon matkaan. Puolustuksekseni sanottakoon, että niin jännitti kepoa itseäänkin, mutta tyypit pärjäsivät ilmeisesti hyvin! Molemmat koirat olivat kuulemma hirveän onnellisia päästyään perille. Nokia aina vähän stressailee, koska kepolla on iso ja äänekäs perhe ja porukkaa kulkee isossa talossa koko ajan vähän miten sattuu, mutta toisaalta se nautiskelee täysillä maaseutuelämästä ja omalla tontilla puuhastelemisesta. Velhon mutkattomuuskin varmaan tekee Noksulle hyvää – paikka ei toki ole Veltsulle vielä kovin tuttu, mutta se oli kuulemma ollut oikein reipas. Yläkertaan vievien portaiden kanssa sillä oli aluksi vaikeuksia, mutta niistäkin päästiin yli.

Poikien reissun aikoihin Noksu pääsi viimein eroon häntäteipistään. Häntä ei tunnu vaivaavan sitä enää mitenkään ja näyttääkin ihan normaalilta, mutta aion silti pyytää siitä röntgenkuvat vielä jossain vaiheessa.

Velhis on jälleen päässyt sosiaalistumaan. Olin Agiråkissa talkoilemassa koko pääsiäisviikonlopun, ja sunnuntaina kepo tuli poikien kanssa hakemaan minua Pärnävaaralta. Otimme hetkeksi Veltsun halliin hengailemaan ja katsomaan kisoja, eikä pentu ollut taaskaan moksiskaan agilitymeiningeistä tai edes vieraasta hallista. Se nautti ihmisiltä saamastaan huomiosta, kerjäsi nameja ja jotain tekemistä, yritti repiä teippejä lattiasta, makoili ja katseli muita koiria. Sarianna vähän leikitti sitä pipolla ja minä otin sen kanssa parit sivulletulot, ja Velho oli ihan kuin olisi kotonaan ollut.

Eilen lähdin sen kanssa bussilla Jokiasemalle katsomaan opiskelijoiden pientä vappusoututapahtumaa. Velhis matkusti bussissa rauhallisemmin ja hiljaisemmin kuin viimeksi, ja perillä se taas nautiskeli saamastaan huomiosta ja kerjäsi nameja ja jotain tekemistä. Se ei kyllä turhia murehdi. Ohi kulki aika paljon koiria, mutta toiset koirat eivät Velhoa pahemmin kiinnosta, jos on ruokaa tarjolla. Jotain toista pehkoa se sai käydä tervehtimässä ja yritti kovasti leikkiä, mutta kaveri ei oikein innostunut.

Kepo teki meille siellä maalla ollessaan kasan jälkikeppejä, ja Velho pääsikin vähän jo tutustumaan keppihommiin. Tallasin pienen ruudun ja laitoin kepin siihen ja Velhon etsimään. Sitten biletettiin. Ajattelin nyt myös Nokille lähteä opettamaan jälkeä, mutta en ole vielä ihan varma, miten aloitan sen kanssa, koska sillä on pohjalla jo kaikenlaisia muita etsintä- ja nenänkäyttötaitoja. Se siis kyllä taatusti saa jutun juonesta kiinni ihan hetkessä, mutta tavallaan Velhon kanssa oli silti matalampi kynnys aloittaa, koska sen kanssa lähdetään aivan täysin nollasta. Ehkä jotenkin pelkään sotkevani Nokin pään ja olemassaolevat taidot, vaikka ei kai sellaista tapahdu.

Tänään lenkillä otin Nokin kanssa pudotetun esineen noudon (oli hieno ja edelleen Nokin lempitehtävä) ja esineruudun. Esineruudussa oli suuria haasteita: jouduin lähettämään Nokin kolme kertaa, ja lopulta kävelin ihan muutaman metrin päähän esineestä ja silti löytämisessä kesti. Tajusin vasta myöhemmin, että esine oli tosi typerästi puun takana tuulen suuntaan nähden ja haju on varmasti kulkeutunut ihan minne sattuu (tai ei minnekään). En aina muista tai osaa ajatella sitä, miten tuuli vaikuttaa hajujen kulkeutumiseen, mutta pitää yrittää tsempata sen suhteen, koska Noki työskenteli todella hienosti ja sinnikkäästi ja minua harmitti sen puolesta, kun tehtävä olikin vahingossa niin vaikea. 

Vein sitten vielä toisen esineen ihan lähietäisyydelle helppoon paikkaan, jotta Noksu sai siitä kunnon onnistumisen. Lopuksi esittelin Nokin työskentelyä katselleelle Velholle esineiden etsimisen idean ihan vain heittämällä esineen metsään ja päästämällä Velhon perään etsimään. Se ei heti ottanut esinettä mukaansa vaan oli palaamassa luokseni tyhjin suin, ja sitten se joutuikin oikeasti jopa vähän käyttämään nenäänsä, kun se lähti pyynnöstäni vielä etsimään ja hakemaan esinettä. Pitkä on matka esineruudun hallitsemiseen, mutta kiva päästä taas opettamaan maastohommia alusta asti ja erilaiselle koiralle! 

Minä oikein tunnen, miten talvi valuu yltäni

"Ja tässä Ronja nyt oli, hän oli syöksynyt päätäpahkaa kevääseen. Kaikkialla hänen ympärillään oli niin ihanaa, se täytti hänet kokonaan ja hän huusi kuin lintu korkeasti ja kimeästi, kunnes hänen täytyi selittää Birkille.
– Minun oli huudettava keväthuuto, muuten halkean. Kuuntele! Kuulet kai kevään!
He olivat hetken hiljaa ja kuuntelivat miten heidän metsässään vihersi ja suhisi ja mörisi ja lauloi ja lorisi. Kevään villi, raikas laulu kaikui kaikkialla, kaikissa puissa ja kaikissa vesissä ja kaikissa vehreissä pensaikoissa. 
– Minä oikein tunnen, miten talvi valuu yltäni, Ronja sanoi. – Pian olen niin kevyt että voin lentää.”
(Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär)

Kevät! Lempivuodenaikani! Olo on kuin uudesti syntynyt. Keväällä on hirveän vaikea stressata – vaikka tässä valmistumisen kynnyksellä stressattavaa saattaisi ollakin – ja hirveän helppo tuntea olevansa niin kevyt, että voi lentää.

Velho täytti vajaa viikko sitten jo kuusi kuukautta. Aika on mennyt ihan hullun nopeasti, ja tuossa eräänä päivänä mietiskelin, että tavallaan talvikin tuntuu vain hujahtaneen ohi, kun oli pieni pennuntuoksuinen piristysruiske kotona ja pennun myötä myös enemmän eloa ja sisältöä päivissä. Kepon kanssa puhuimme pari päivää sitten siitäkin, miten hassulta tuntuu, että vain puoli vuotta aiemmin meillä oli ainoastaan yksi koira. Ajatus tuntuu nyt jo vieraalta ja kaukaiselta, ja on myös todella outoa ajatella, että juuri Velho ei olisi osa perhettämme. Veltsusta on tullut meille ihan valtavan tärkeä perheenjäsen. <3

Pojilla oli viikonloppuna kaikenlaista puuhaa, ja nyt täällä on väsyneitä koiria. Lauantaina lähdin Velhon kanssa bussilla keskustaan. Se oli Veltsulle käytännössä uutta, koska olemme matkustaneet bussilla ja käyneet keskustassa vain yhden ainoan kerran Velhon ollessa aivan pikkuruinen pentu. Nyt jo vähän isommaksi kasvanut pentu matkusti bussissa silti kiltisti ja reippaasti – vinkui kyllä, mutta se on aika pieni murhe. Pelkäsin Velhon oksentavan, koska sillä on autossa edelleen matkapahoinvointia, mutta ei se onneksi oksentanut yhdelläkään viikonlopun neljästä bussimatkasta. 

Jäimme jo yliopiston pysäkillä pois ja kävelimme siitä reilun kilometrin matkan torille. Torilavalla Kauppakadun puolella oli joku vaalitilaisuus, paljon ihmisiä ja kaiuttimista kuuluvaa puhetta, mutta Velho ei välittänyt ollenkaan. Vältimme silti menemästä ihmisjoukon keskelle ja kuljimme tyhjän torin läpi kohti Metropolia (eli jopa Joensuun mittakaavassa pientä ja hyvin hiljaista kauppakeskusta), jossa kävimme vähän pyörimässä. Sieltä lähdettyämme pidimme ulkona pari lyhyttä leikkituokiota, ja keskustassakin Velho syttyi kyllä heti lelun nähdessään. Pentu käyttäytyi keskustassa hyvin ja oli pääasiassa oikein reipas, mutta pari vähän hassuakin jännittämistä oli. Velho alkaa kuitenkin olla mörköiässä, joten ehkä jännäilyt menevät sen piikkiin. Pitää käydä uudestaan keskustassa katselemassa Velhon meininkejä, ja tuumasin, että voisi kyllä muutenkin lähteä vaikka molempien koirien kanssa pitkästä aikaa nauttimaan jokirannasta.

Keskustareissu päättyi kirjastoon, jossa minä ja kepo kävimme äänestämässä. Vähän myöhemmin päivällä piti siis tietysti lähteä vaalifrapeille lähikahvilaamme, jonne Noksu pääsi mukaan Velhon jäädessä kotiin lepäämään. Noki tiesi taas, minne olemme menossa, ja kahvilassa se tiesi, että hetkenä minä hyvänsä sillekin tarjoillaan herkkuja. Naurattaa, että meidän koirillamme on oikeasti oma vakkarikahvila. Kokeneena vakioasiakkaana Noki käyttäytyi tietysti mallikelpoisesti. Kahvilaan tuli joku pikkukoira, joka kuulemma pelkää isoja koiria ja aina räksyttää niille, mutta Noki osasi olla niin kohtelias ja kerrankin niin rauhallinen, että pieni uskalsi käydä haistelemassa Nokia hiirenhiljaa.

Sunnuntaina oli vuorossa Velhon ensimmäinen mätsäri – ja ehkä myös viimeinen, koska emme haaveile näyttelyurasta. Olimme taas bussilla liikenteessä, koska auto oli kepolla, mutta hyvin sujui jälleen. Olin ilmoittautunut talkoolaiseksi rakennusryhmään ja olimme paikalla jo vähän ennen talkoovuoron alkamista, joten otin Velhon pieneksi hetkeksi kentälle leikkimään ja päästelemään höyryjä ennen kuin se joutui häkkiin odottelemaan. Sitten se esittelikin aina kotiinlähtöön asti aivan timanttista häkkikäytöstä kaikesta härdellistä, suuresta koiramäärästä ja kovasta melusta piittaamatta, makoili vain kaikessa rauhassa ja katseli meininkejä häkin verkko-oven läpi. Miten hieno pitkätukka!

Ravia ja seisomista olimme harjoitelleet pari kertaa itseksemme ja tuomarin käsittelyä yhden kerran Sariannan avustuksella. Muiden koirien kanssa kehässä oleminen ja vieraan tuomarin lähestyminen olivat siis kokonaan kokematta, mutta Velho on kaikkialla tehnyt mukavasti ja keskittyneesti hommia ja oppi myös ihan hetkessä seisomaan kärsivällisesti paikallaan, joten luotin sen kyllä osaavan käyttäytyä. Ja osasihan se! Tuli oikeasti ihan tippa linssiin, kun pentu käyttäytyi niin hienosti ja oli kehässä tekemässä juttuja minun kanssani. En jaksanut mätsäriä varten tehdä sen turkille yhtään mitään, en asetellut sen jalkoja seisotuksessa enkä tiedä, peitsasiko se tai miltä kehässä olemisemme muutenkaan näytti. Se kuitenkin tuntui todella hyvältä, mikä oli ainoa tavoitteeni. Olin ihan supertyytyväinen.

Saimme sinisen nauhan, ja ennen sinisten kehää Velho ehti käydä mökissään kunnolla unille, joten jouduin sen sieltä vielä herättelemään. Sinisten kehässäkään ei tullut menestystä, mutta edelleen olin tyytyväinen Veltsun käytökseen, etenkin koska kehässä oli aika ahdasta. Pentunäyttelyilmoa menemään siis vain – halusin kokea tämän mätsärin ensin, jos se vaikka olisikin ollut ihan katastrofi. :D

Näillä korvilla voitan taatusti kaikki t. Velho

Mätsärin jälkeen lähdin Nokin kanssa ulos. Teimme kevään ensimmäiset esine-etsinnät! Yksi esineruutu, yksi pudotetun esineen nouto ja kaksi tarkkuusetsintää (toinen sellaisella pääsiäismunan muovisella lelulla ja toinen kolikolla). Melko pienessä mittakaavassa kaikki, mutta olipa ihan tosi mukavaa – ja nyt alueita ja matkoja on taas hyvä lähteä pikkuhiljaa kasvattamaan. Vaikka Noksun kanssa ei tähdätä pk-kokeisiin, on huippua nähdä, miten osaava se jo on ja miten nopeasti se on monissa maastohommissa kehittynyt. Haluan myös viedä sitä edelleen eteenpäin, ja esimerkiksi haussa tavoitteena on kyllä joskus saada sille toimiva rullailmaisu. 

Videon lopussa on myös vähän muita lenkkihupsutteluja. Nokipoika niin hyvä poika! <3