Kirjoittelen tätä pöytäkoneella epämukavalla työasemalla, koska Velho söi läppärini johdon katki. Kuusi vuotta sitten hankittu läppäri on ilmeisesti jo niin muinaista teknologiaa, että uutta johtoa piti ihan metsästää ja lopulta sellainen tehtiin 45 eurolla. Tai no sitä tehdään edelleen, koska se ei toiminutkaan kunnolla ja minun piti viedä se takaisin liikkeeseen korjattavaksi – sen jälkeen, kun olin soittanut äidille itsevarmuustsemppi- ja perseellepotkimispuhelun, koska vihaan reklamaatioiden tekemistä.
Onneksi Velho on niin söpö, ettei sille voi olla ärsyyntynyt tällaisesta tihutyöstä.
Pojat olivat kepon kanssa parisen viikkoa sitten reissussa maalla kepon perheen luona. Velho ei ollut käynyt siellä joulun jälkeen, ja ihan rehellisesti sanottuna jännitti laittaa pojat kepon matkaan. Puolustuksekseni sanottakoon, että niin jännitti kepoa itseäänkin, mutta tyypit pärjäsivät ilmeisesti hyvin! Molemmat koirat olivat kuulemma hirveän onnellisia päästyään perille. Nokia aina vähän stressailee, koska kepolla on iso ja äänekäs perhe ja porukkaa kulkee isossa talossa koko ajan vähän miten sattuu, mutta toisaalta se nautiskelee täysillä maaseutuelämästä ja omalla tontilla puuhastelemisesta. Velhon mutkattomuuskin varmaan tekee Noksulle hyvää – paikka ei toki ole Veltsulle vielä kovin tuttu, mutta se oli kuulemma ollut oikein reipas. Yläkertaan vievien portaiden kanssa sillä oli aluksi vaikeuksia, mutta niistäkin päästiin yli.
Poikien reissun aikoihin Noksu pääsi viimein eroon häntäteipistään. Häntä ei tunnu vaivaavan sitä enää mitenkään ja näyttääkin ihan normaalilta, mutta aion silti pyytää siitä röntgenkuvat vielä jossain vaiheessa.
Velhis on jälleen päässyt sosiaalistumaan. Olin Agiråkissa talkoilemassa koko pääsiäisviikonlopun, ja sunnuntaina kepo tuli poikien kanssa hakemaan minua Pärnävaaralta. Otimme hetkeksi Veltsun halliin hengailemaan ja katsomaan kisoja, eikä pentu ollut taaskaan moksiskaan agilitymeiningeistä tai edes vieraasta hallista. Se nautti ihmisiltä saamastaan huomiosta, kerjäsi nameja ja jotain tekemistä, yritti repiä teippejä lattiasta, makoili ja katseli muita koiria. Sarianna vähän leikitti sitä pipolla ja minä otin sen kanssa parit sivulletulot, ja Velho oli ihan kuin olisi kotonaan ollut.
Eilen lähdin sen kanssa bussilla Jokiasemalle katsomaan opiskelijoiden pientä vappusoututapahtumaa. Velhis matkusti bussissa rauhallisemmin ja hiljaisemmin kuin viimeksi, ja perillä se taas nautiskeli saamastaan huomiosta ja kerjäsi nameja ja jotain tekemistä. Se ei kyllä turhia murehdi. Ohi kulki aika paljon koiria, mutta toiset koirat eivät Velhoa pahemmin kiinnosta, jos on ruokaa tarjolla. Jotain toista pehkoa se sai käydä tervehtimässä ja yritti kovasti leikkiä, mutta kaveri ei oikein innostunut.
Kepo teki meille siellä maalla ollessaan kasan jälkikeppejä, ja Velho pääsikin vähän jo tutustumaan keppihommiin. Tallasin pienen ruudun ja laitoin kepin siihen ja Velhon etsimään. Sitten biletettiin. Ajattelin nyt myös Nokille lähteä opettamaan jälkeä, mutta en ole vielä ihan varma, miten aloitan sen kanssa, koska sillä on pohjalla jo kaikenlaisia muita etsintä- ja nenänkäyttötaitoja. Se siis kyllä taatusti saa jutun juonesta kiinni ihan hetkessä, mutta tavallaan Velhon kanssa oli silti matalampi kynnys aloittaa, koska sen kanssa lähdetään aivan täysin nollasta. Ehkä jotenkin pelkään sotkevani Nokin pään ja olemassaolevat taidot, vaikka ei kai sellaista tapahdu.
Tänään lenkillä otin Nokin kanssa pudotetun esineen noudon (oli hieno ja edelleen Nokin lempitehtävä) ja esineruudun. Esineruudussa oli suuria haasteita: jouduin lähettämään Nokin kolme kertaa, ja lopulta kävelin ihan muutaman metrin päähän esineestä ja silti löytämisessä kesti. Tajusin vasta myöhemmin, että esine oli tosi typerästi puun takana tuulen suuntaan nähden ja haju on varmasti kulkeutunut ihan minne sattuu (tai ei minnekään). En aina muista tai osaa ajatella sitä, miten tuuli vaikuttaa hajujen kulkeutumiseen, mutta pitää yrittää tsempata sen suhteen, koska Noki työskenteli todella hienosti ja sinnikkäästi ja minua harmitti sen puolesta, kun tehtävä olikin vahingossa niin vaikea.
Vein sitten vielä toisen esineen ihan lähietäisyydelle helppoon paikkaan, jotta Noksu sai siitä kunnon onnistumisen. Lopuksi esittelin Nokin työskentelyä katselleelle Velholle esineiden etsimisen idean ihan vain heittämällä esineen metsään ja päästämällä Velhon perään etsimään. Se ei heti ottanut esinettä mukaansa vaan oli palaamassa luokseni tyhjin suin, ja sitten se joutuikin oikeasti jopa vähän käyttämään nenäänsä, kun se lähti pyynnöstäni vielä etsimään ja hakemaan esinettä. Pitkä on matka esineruudun hallitsemiseen, mutta kiva päästä taas opettamaan maastohommia alusta asti ja erilaiselle koiralle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti