Lomat lomailtu

Kesä meni ihan hujauksessa, mutta ei oikeastaan pahemmin edes harmita, että loma loppuu nyt. Aloitan uudessa työpaikassa ja olen siitä innoissani, ja ehdimme kesällä tehdä monenlaista. Viileämmät kelitkin ovat enemmän kuin tervetulleita – varmaan kaikkien muidenkin koiraihmisten mielestä.

Poitsut ovat autoilleet (meillä on uusi, iso auto!), mökkeilleet, telttailleet, leikkineet ja makoilleet ulkona. Velho on uinut paljon (!), ja Noki on ollut hengessä mukana. Noki pääsi soutuveneellä kalastusretkelle. Velhon mielestä sellainen on tylsää paikallaan kököttämistä. Molemmat olivat reippaita reissukavereita ja rauhallisia telttayöpyjiä.

Koirakohtaamisia on ollut monenlaisia: Eräässä aittamajoituksessa isäntäparin pikkukoira ei oikein pitänyt Nokista ja Noki joutui sen tossun alle konflikteja kiltisti vältellen. Velho vain hessuhopoili menemään eikä sille ärhennelty, tai jos ärhenneltiinkin, se ei ottanut sitä kovin vakavasti. Samassa paikassa yöpyi myös toinen perhe koiran kanssa, ja kaikki neljä koiraa kulkivat pihamaalla vapaina ilman suurempia konflikteja. Reissun loppupuolella puolestaan olimme koirien kanssa uimassa epävirallisella uimarannalla metsässä, kun samalle rannalle tuli myös toinen porukka koiran kanssa. Koirat tutustuivat rauhallisesti toisiinsa ja keskittyivät sitten taas vesileikkeihin omien perheidensä kanssa ilman hihnoja, ja saimme kaikki viettää rantapäivää rauhassa (kunnes rannalle tuli lisää ihmisiä ja me siirryimme väljemmille vesille). Se oli tosi kiva kokemus.

Erityinen koirakohtaaminen oli Tampereella agilitykisoissa, jossa tapasimme Velhon isän Jampan. Oli tosi kiva nähdä Jamppa omistajineen, ja isässä ja pojassa oli paljon samaa! Jamppa oli kisaamassa, ja minä ja Velho kisaturisteilimme sillä aikaa kun Noki, kepo ja kepon kaveri viettivät keskustapäivää. Molemmat pojat käyttäytyivät tahoillaan hienosti, vaikka kisapaikalle saapuessamme Velhon piti huudella vähän kaikille ja Nokikin lähti oudossa tilanteessa siihen mukaan. Noksu ei ollut koskaan ennen ollut agilitykisoissa, eikä se nytkään tosiaan ollut kovin kauaa ennen kuin lähti keskustaan. Keskustassa se oli päässyt terassille, jätskikiskalle ja Stockmannille ja käyttäynyt kuulemma hyvin, kuten aina. Alun huutamisen jälkeen Velhokin petrasi, otti loppuajan kisapaikalla oikein rennosti, lopetti huutelut ja oli tosi mukavaa seuraa. Se osaa ottaa ikäänsä ja tiettyyn hulivilimäisyyteensä nähden yllättävän lunkisti monenlaisissa tilanteissa, ja siitä olen kyllä valtavan kiitollinen.

Jamppa-isä ja Velho. Kuva: Silja Larmu.

Muutama päivä sitten olin mätsärissä talkoolaisena ja esittämässä Vosia, ja ilmoitin sitten samalla Velhonkin mukaan, jotta sekin saisi jotain aktiviteettia. Viileässä hallissa tapahtuva aktiviteetti kuulosti hyvältä idealta. Kehäkäytös oli Veltsulla vielä hyvin muistissa, ja hienolla esiintymisellään se ansaitsi punaisen nauhan ja lopulta pentujen PUN4-sijan. Se pieni hassulainen sai jopa ruusukkeen!

Mätsäriä lukuun ottamatta en ole tehnyt koirien kanssa yhtään mitään harrastusjuttuja heinäkuussa, vaan olemme olleet ihan sataprosenttisesti lomalla koko kuukauden. Nyt alkaa olla aika palailla pikkuhiljaa harrastusten pariin. Kohta molempien poikien viikkoryhmät käynnistelevät toimintaansa, ja jos kelit tästä pian viilenevät, Velho pääsee maastotreeneihinkin. Omasta loppuvuodestani on töiden puolesta tulossa raskas, joten yritän parhaani mukaan pitää kiinni palauttavasta tekemisestä koirien kanssa. 

Yritän myös ottaa tästä mallia.

Velhon ja vähän Nokinkin kesäjuttuja

Valmistuin kesän alussa filosofian maisteriksi (hyvä minä!), ja pojat olivat mukana valmistujaisissani. Koiria ei saanut ottaa sisätiloihin, mutta ne hengailivat juhlapaikan pihalla kiinni sidottuina. Velho välillä makoili rauhassa ja söi luutaan, välillä (lue: liian usein) huusi, lähinnä turhautumistaan, kun ei päässyt sisälle. Ihmisiä se tervehti avoimesti ja reippaasti. Oikein kehityskelpoinen juhlavieras, sanoisin. Noki käyttäytyi tietysti hyvin, onhan se aikuinen ja kultapoika. Juhlien jälkeen kävimme vielä mummollani kylässä, Velho ensimmäistä kertaa. Pyörätuolilla liikkuva mummo oli Veltsulle uusi tuttavuus ja pelkäsin Velhon olevan turhan innokas, mutta lapsikoira käyttäytyikin kauniisti: se tervehti mummoa oikein nätisti, tutustui asuntoon rauhallisesti, nakersi vähän mummon avustajan antamaa porkkanaa ja kävi sitten päiväunille. 

Lapsikoira alkaa oikeastaan pikkuhiljaa olla jo teinikoira. Velholla on ikää nyt yhdeksän kuukautta ja pari viikkoa päälle, ja ihan parin viime päivän aikana se on saattanut pikkuisen nostaa toista takajalkaansa pissatessaan. Käytännössä se siis vielä söpösti kyykkypisuttelee. Samalla se on kuitenkin niin iso poika, että – vastattuaan muutaman remmirähjän huuteluihin – se on alkanut huudella toisille koirille, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tilanteet saa kyllä yleensä hyvin katkaistua ja Velholle nopeasti järkeviä ajatuksia pääkoppaan, joten en oikeastaan ole huolissani. Jossain teiniaivojen perukoilla Velholla on muutenkin olemassa jo aiemmin opittu käytösmalli, jossa se tulee oma-aloitteisesti hakemaan kontaktia nähdessään koiran. Kyseinen käytösmalli on tällä hetkellä hieman unohduksissa, mutta Velho on niin ahne ja nopea oppimaan, että kyllä se sieltä taas muistuu mieleen. 

Hihii olen vain pieni hassulainen t. Velho

Velho on hassu tyyppi, kun se on vielä ihan lapsi ja luonteeltaan muutenkin sellainen hupiveikko-hulivili, mutta sitten kuitenkin se on monilta osin mukavan järkevä ja hyväkäytöksinen jo nyt. Se on tänä kesänä yllättänyt positiivisesti esimerkiksi kepon perheen luona, jossa kanat saavat kesäisin olla vapaina pihalla. Olin valmistautunut käyttämään kanojen kanssa oleilun harjoittelemiseen aikaa, mutta yllätyksekseni Velho suhtautui vapaana käyskenteleviin kanoihin ensitapaamisella aika samalla tavalla kuin Noki pienenä: se oli hyvin utelias ja lähestyi kanoja aluksi kiinnostuneena, mutta kääntyi tai pysähtyi pyynnöstä ja hoksasi nopeasti, että kanojen lähestyminen ei ole toivottua. Seuraavalla kerralla olimme maalla viikon, ja koko aikana Velholle piti sanoa ehkä kolme kertaa liiallisesta kiinnostuksesta kanoja kohtaan. Onnea on fiksut ja kiltit koirat ja se, että Noki on näyttämässä Velholle mallia.

Velho oli maalla muutenkin ihan elementissään. Nokikin nauttii maalla olemisesta kovasti ja rakastaa esimerkiksi omaa tonttia, mutta Velhosta näkee vielä selvemmin, että se on sielultaan aivan maalaiskoira kaikin puolin. Onneksi maalaiselosta haaveilee itse kukin tässä taloudessa ja nyt valmistuttuani haaveiden eteen voi ehkä joskus jopa tehdäkin jotain. Myös mökillä juhannuksena oli ihanaa katsella koirien pihapuuhia, kun molemmat pojat osoittivat olevansa ehtoja skotlantilaisia paimenkoiria ja touhusivat ulkona kaikenlaista jokapäiväisestä sateesta välittämättä. Touhuamisen jälkeen Velho nukkui kyljellään sateessa keskellä pihaa. Olisi se tietysti sisällekin saanut mennä, mutta se viihtyi erinomaisesti ulkona ja sen turkkikin hoiti hommansa hyvin eli hylki vettä ja piti koiran lämpöisenä.

Mökillä nukuimme teltassa, koska populaa oli paljon ja mökkimme on hyvin pieni. Se oli Velhiksen ensimmäinen kerta teltassa, mutta yöt sujuivat senkin osalta aivan moitteettomasti; Noki on nukkunut teltassa monta kertaa aiemminkin. Päivisin Veltsu yritti hyvin innokkaasti leikkiä isäni corginartun kanssa, mutta corgi oli niin paljon pienempi ja hitaampi – ja myös kamalan kiltti – että se jäi jatkuvasti Velhon jalkoihin ja meni mukkelis makkelis. Velho on aika fyysinen leikkijä, eikä se aina osaa olla kohtelias tai varoa pienempien, kiltimpien kavereiden kanssa. Vetoleikit corgin kanssa sentään sujuivat kivasti! Noksukin pyöri mökillä tietysti kaikessa mukana, kirmaili Velhon kanssa tuttuun tapaan innokkaasti ja oli koko ajan siellä missä minäkin. Rutiinien puute ja vähentynyt levon määrä lisäsivät huolta ja ahdistusta pienessä Nokeliuksessa, mutta kaikenlainen yhdessä puuhasteleminen ja ulkona oleskeleminen oli sen mielestä kovin mukavaa. 

Vähän treenikuulumisia

Treenirintamalla on ollut varsin aktiivista viime aikoina, mikä ei toki sinänsä ole ihme, kun koiria on nykyään kaksi ja maastokausi on käynnissä eli lajivalikoimakin laajempi. Yritän ottaa tästä nyt kaiken irti, koska tiedän, että syksystä on uuden työni vuoksi tulossa raskas ja treenaaminen tulee jäämään vähemmälle. Sain kyllä puolivahingossa Velhollekin ryhmäpaikan syksyksi tokon alkeisryhmästä, eli kyllä molemmille tulee taatusti säännöllistä treeniä kuitenkin. Noksu jatkaa kesän jälkeen samassa tokoryhmässä, jossa tälläkin hetkellä olemme.

Noksuttimen kanssa onkin nyt treenattu tokoa oikein hyvällä fiiliksellä! Tokomotivaationi on vuosien aikana mennyt aikamoista vuoristorataa, mutta tällä hetkellä tekeminen tuntuu tosi hyvältä. Jopa seuraamistunnelin päässä näkyy heikkoa, hyvin varovaisesti voimistuvaa valoa. Luulen, että olen päässyt tietyistä paineista eroon, koska olen päättänyt laitattaa Nokille kemiallisen kastraation tässä jollain aikataululla emmekä ole sitä ennen menossa kokeeseen. Kemiallisestahan tulee jostain älyttömästä syystä kahden vuoden dopingvaroaika, eli kokeet eivät ole millään tavalla ajankohtainen asia vielä hyvään toviin. Tieto siitä lienee poistanut treenaamisesta – erityisesti seuraamisen eli sen suurimman ahdistustekijän treenaamisesta – paineita, vaikka järjellä olen tietysti koko ajan osannut ajatella, että paineet ovat ihan turhia. Ihmismieli ei vain aina ole niin yksinkertainen.

Pari päivää sitten kokeilin Nokin kanssa jälkeä ensimmäistä kertaa, kun olimme koko perhe yhdessä lenkillä. Nokilla on pohjalla jo niin monia nenänkäyttö- ja esine-etsintätaitoja, että laitoin sen suoraan vaan kepon tekemälle jäljelle ilman mitään keppimotivaatiohässäköitä, saati sitten namijälkeä tms. Jälki oli toki hyvin lyhyt ja päättyi muistaakseni heti ensimmäiseen tai viimeistään toiseen keppiin, mutta kuten arvelinkin, Noksu suoriutui tehtävästä loistavasti ja käytännössä osasi homman jo, vaikka ei ollut sitä aiemmin tehnytkään. Se on kyllä ihan hirmuisen taitava ja monipuolisesti kaikenlaisia juttuja osaava tyyppi, ja olen tosi ylpeä meistä molemmista, kun olemme yhdessä opetelleet niin monia asioita. Noki pääsi myös etsimään yhden Velholta kadonneen kepin metsästä esineruutukäskyllä (olin pyörinyt alueella Velhon kanssa jo tovin), ja sehän suoritti. Kepo ei ollut piiiitkään aikaan nähnyt Nokin esineruutua ja oli aika vaikuttunut. Mikä erinomainen pikkupoika Nokelius onkaan! 

Velhon kanssa maastolajeja on tehty nyt paljon enemmän kuin tokoa/tottista (ehkä liiankin paljon enemmän, koska Velho osaa suunnilleen tulla perusasentoon ja siinä se). Maastoleirin jälkeen olemme treenanneet hakua, esineruutua ja jälkeä. Olen tietysti puolueellinen, mutta Veltsu(kin) tuntuu olevan monessa asiassa ihan luonnonlahjakkuus ja se tuntuu oikeasti hyvin lupaavalta harrastuskaverilta. Jäljestyksessä olemme päässeet toistaiseksi pisimmälle: aloitimme tekemällä muutaman keppiruudun, sitten yhden ihan pienen 10–15 metrin pituisen ja ensimmäiseen keppiin loppuvan jäljen, sitten ehkä 40–50 metrin ja parin kepin jäljen, jonka kepo kävi polkemassa Velhon katsellessa ja joka ajettiin heti tuoreeltaan (jännä juttu, että Veltsu paahtoi sillä jäljellä eteenpäin pää viidentenä jalkana ja maltti oli vähän kadoksissa...). Tänään Velho ajoikin jo ihan oikean, neljä keppiä sisältävän jäljen, jonka treenikaveri oli käynyt polkemassa ja joka oli vanhentunut ehkä puolisen tuntia tai jotain sinne päin. Lapsikoira oli aivan loistava, vaikka väsy hieman jo painoi – yleensä Velho on vauhdikkaampi ja kepeillä paljon riehakkaampi – enkä minä osannut käsitellä upouutta jälkiliinaamme.

Kyllä on ilo ja onni tällaisten koiraystävien kanssa harrastaa! <3

Velho maastoleirillä ja pentunäyttelyssä

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, Velho korkkasi elämänsä ensimmäisen maastokauden Collieyhdistyksen maastoleirillä Kokemäellä. Kannatti lähteä yksin ajelemaan seitsemän tuntia suuntaansa, koska leirillä oli kivaa, Veltsu oli mitä mukavin ja vaivattomin leirikaveri ja sen kanssa oli huippuhauskaa treenailla! Olimme Sara Jääskeläisen kouluttamassa lajitutustujien ryhmässä, ja ehdimme viikonlopun aikana tutustua hakuun, jälkeen, esineruutuun ja tarkkuusruutuun – kaikkiin ihan alkeistasolla toki – ja teoriatasolla myös pudotetun esineen noutoon. Pidin kouluttajastamme ja ryhmästämme, ja oli tosi mukavaa päästä tekemään kaikenlaista noinkin monipuolisesti. Lajit alkeistreeneineen olivat minulle toki jo aika tuttuja jälkeä lukuun ottamatta, Nokihan tekee noista kaikkia paitsi (toistaiseksi) sitä, mutta oli antoisaa kuulla tutuistakin lajeista taas yhden uuden kokeneen harrastajan näkövinkkelistä. Kouluttaja myös näytti muutamia juttuja omilla koirillaan, ja varsinkin jäljen ja kokeenomaisen pudotetun seuraaminen oli kyllä kivaa.

Velhon leirikäytös oli aivan 6/5, ja voin hyvillä mielin lähteä sen kanssa leireilemään toistekin. Majoituimme kahden hengen huoneessa, enkä tuntenut huonekaveriamme entuudestaan. Koirakämppiksellämme oli juoksut, mutta Velho on onneksi vielä niin lapsonen, ettei se ainakaan osoittanut ymmärtävänsä juoksuista yhtään mitään. Siksi meidät uskallettiinkin laittaa samaan huoneeseen. Velho lepäili häkissään aivan rauhallisena sekä yöllä että yksin ollessaan, ja treeneissä se odotteli autossa kiltisti. Olen kyllä valtavan iloinen sen taidosta rauhoittua niin häkissä kuin autossakin – toivottavasti tilanne pysyy aina samanlaisena.

Esineruutu

Pääsimme ensimmäiseen esineruututreeniimme heti perjantai-iltana, suoraan 7 tunnin ajomatkan päätteeksi. Velho teki esineiden bongailua: ruudun etureunaan oli viljelty esineitä, ja käveleskelimme alueella rauhassa toivoen, että koira bongaisi esineet ja reagoisi niihin. Ja Velhohan reagoi! Se nappasi heti ensimmäisen löytämänsä esineen suuhunsa ja tuli leikkimään sillä kanssani, minkä jälkeen se alkoi selvästi käyttää nenäänsä ja etsiä, että olisiko täällä vielä lisää. Esinemotivaatiota ei siis tarvinnut kaivella lainkaan. Esineitä löytyi muistaakseni kuusi, ja kaikki sujuivat aika lailla yhtä hyvin. Velho toi esineitä minulle hienosti, mutta palauttamista on kyllä koko ajan vahvistettava, koska Velho myös rakastaa lähteä kirmailemaan löytämänsä aarteen kanssa. 

Seuraavassa esineruututreenissä sunnuntaina otimme jo pari askelta eteenpäin. Ensin minä heitin esineen itse metsään Velhoa pidellen ja lähetin koiran sitten perään. Hyvin meni, mutta tehtävä olikin kyllä helppo, koska esine jäi aika lähelle ja Velho näki sen koko ajan. Toisen esineen kouluttaja vei metsään samalla hieman hetsaten Velhoa, ja vapautin koiran, kun kouluttaja oli palannut viereemme. Nyt Velho joutui jopa käyttämään nenäänsä ja etsimään esinettä. Hienosti löytyi! Palautus ei muistaakseni ollut aivan suoraan minulle, vaan siinä oli joku pieni ilokirmailu välissä, mutta vahvistellaan, vahvistellaan. Jätimme treenin siihen, koska elimme sunnuntai-iltapäivää, Velho alkoi olla väsynyt ja meidän piti lähteä kotimatkalle.

Haku

Hakumaastomme oli todella tasaista ja helppoa, toisella puolella oli vain vähän jotain pientä kukkulaa, mutta varsinkin aloittelijoille se sopi erinomaisesti. Velhon ensimmäinen treeni oli tyypillinen vauvatreeni: maalihenkilöt näyttivät Velholle herkkuja, hetsasivat, juoksivat metsään vähän matkan päähän ja ”piiloutuivat”, Velho päästettiin perään. Ensimmäinen taisi olla noin 10 metrissä. Velho lähti vauhdilla, mutta juuri ennen ukkoa tuli pieni säpsähdysloikka ja epäröinti, että mikäs tyyppi sinä sittenkään olet ja miksi olet siellä maassa. Hyvin pentu kuitenkin meni palkalle, ja seuraavilla ukoilla ei ollut enää mitään epäröintiä. Kolmannelle Velho pääsi karkaamaankin, kun se oli niin kovasti menossa. Etäisyyttä kasvatettiin loppua kohden niin, että neljäs eli viimeinen ukko oli jo aika syvällä.

Lounaan jälkeen teimme villin eläinkokeen: ensimmäinen ukko oli jo valmiiksi piilossa syvällä ja antoi pelkän ääniavun. Velho lähti taas vauhdilla, mutta sitten sillä loppui usko kesken. Aikamme siinä säädettyämme menin Velhon kanssa yhdessä katsomaan ukkoa, minkä jälkeen lähetin uudestaan vähän lähempää ja Velho löysi perille. Toisen ukon kävimme saattamassa piiloon noin 40 metriin, minkä jälkeen palasimme keskilinjalle ja lähetin. Hienosti meni. Kolmatta en enää kunnolla muista, mutta se oli ehkä joku näyttäytyminen + ääniapu 50 metrissä. Neljäs oli ääniapu noin 20–25 metrissä, mutta Velho myös vähän vahingossa näki ukon koko ajan.

Hienosti meni siis! Lounaan jälkeisessä eläinkokeessa Velho joutui vaikeaan paikkaan, mutta saimmepahan ainakin tiedon siitä, että niin vaikeat hommat eivät vielä suju ja osasimme helpottaa seuraavia pistoja sen mukaan. Velho sai myös heti kokemusta pressuista ja niiden alla olevista ukoista, koska näkyvyys maastossa oli niin hyvä, että pressut olivat käytännössä välttämättömiä piiloutumisessa.

Kuva: Tiina Heikkinen

Jälki (keppiruutu)

Jälkeä lähestyimme keppien opettamisen kautta. Velho teki kaksi keppiruutua: tallasin ruudun (noin 3x3 metriä), tiputin sinne neljä keppiä, menin Velhon kanssa ruutuun pyörimään. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini keppiruuduista näin: ”Täykky! <3 Kunnon bileet, Velho rakastaa keppejä, suuri motivaatio.” Kertonee olennaisen. :D

Heti ensimmäisellä kerralla pentu reagoi hajuun heti, löysi kepin lähes välittömästi, otti sen suuhunsa ja tuli bilettämään kanssani. Toinen keppi löytyi yhtä hyvin. Kolmannessa vähän kesti ja Velhoa piti hieman ohjata takaisin haistelemaan, mutta senkin löytyminen oli Velhosta sitten kovin riemastuttavaa. Lopetimme treenin siihen. Toinen keppiruutu meni oikeastaan samalla tavalla, paitsi että Velho etsi kaikki neljä keppiä (viimeisen löytämisessä kesti taas pidempään).

Väittäisin, että keppiruutu oli kaikista viikonlopun puuhista Velhon lemppari!

Tarkkuusetsintä

Tarkkuusetsintää teimme ensimmäisellä kerralla metsätiellä siten, että kouluttaja näytti esinettä koiralle ja tiputti sen maahan, koira päästettiin välittömästi esineen luo ja pienestäkin kiinnostuksesta palkattiin esineen lähelle. Veltsu meni esineille joka kerta heti kiinnostuneena. Toisella kerralla teimme metsätiellä yhden samanlaisen muistutteluna, mutta sitten siirryimme metsään (matalan kasvillisuuden kohdalle) tallattuun ruutuun. Kouluttaja näytti esinettä koiralle, kävi tiputtamassa sen ruutuun, palasi takaisin, koira päästettiin etsimään. Velho oli edelleen kiinnostunut, käytti hyvin nenäänsä ja löysi esineet hyvin. 

Olen opettanut tarkkuusruudun Nokille nenäkosketusilmaisun kautta, ja todennäköisesti kokeilen Velhollekin samaa, vaikka leirillä aloitimmekin eri tavalla. Ajatus nenän käyttämisestä ja pienten esineiden etsimisestä on kuitenkin nyt istutettu lapsikoiran päähän!

Velho palauttamassa keppiä. :D Kuva: Tiina Heikkinen.

Tällä viikolla Velholla on ollut ihan erilaista ohjelmaa, koska kävimme tänään pentunäyttelyssä Outokummun ryhmiksessä. Sarianna puunasi pitkätukan näyttelykuntoon tiistaina (kiitos vielä!). Pentukehässä oli kiva käydä pyörähtämässä ihan kokemuksen vuoksi ja toki myös mielenkiinnosta tuomarin arviota kohtaan. Näyttelypaikalle saapuessamme Velho pisti sellaisen – sille hyvin epätyypillisen – huutokonsertin käyntiin ihan tyhjästä, että mietin, mitähän tästä tulee. Se huusi lähes koko matkan kehän laidalle, kunnes sain tavarat laskettua käsistäni ja Velhon häkkiin, jonne se sitten rauhoittui heti. Loppuajan se käyttäytyi onneksi hienosti ja oli oikein kuuliainen, ja olen kehäkäytökseenkin tyytyväinen. Velho malttoi upeasti seistä paikallaan, antoi hienosti tuomarin käsitellä ja mitata (ei otettu tarkkaa mittaa) ja kulkikin ainakin puolet ajasta kiltisti ravaten. Toinen kierros kehän ympäri alkoi tosin jo kyllästyttää ja Velhosta oli hauskempaa loikkia olkapääni korkeudelle kuin ravata.

Velho oli ainoa colliepentu. Tuomarina oli Jaana Kummala. Arvostelussa lukee Velhon olevan 8-kuinen, mutta ei se vielä ole, sunnuntaina vasta. Kummala sanoi Velhosta tänään näin:

”8 kk. Keskikokoa kookkaampi vielä kesken kehityksen, mittasuhteiltaan lupaava pentu. Vielä kapea rinta ja eturinta. Hyvä pään kiila. Tasainen kallo. Hyvät silmät. Turhan raskaat korvat. Hieman luisu lantio, muuten ok kulmaukset. Lupaava sivuliike. Kovin ahdas edestä ja takaa. Miellyttävä eloisa käytös.”

Kuulemma Velho saisi lopettaa korkeuskasvunsa nyt, ja kuulemma korville pitäisi tehdä jotain. Kumpikaan asia ei tullut yllätyksenä, ja kumpikaan asia ei minua myöskään hirveästi kiinnosta. :D Mutta oli kiva kokemus! Seuraavan ja varmaan viimeisen kerran Velhon voi tavata näyttelykehässä sitten joskus aikuisena.

Kuva: Elina Etholén

Kuva: Elina Etholén

Toukokuun kuulumisia

Tovi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Koko kevät on ollut aikamoista haipakkaa ja omassa elämässäni on tapahtunut vaikka mitä, mutta oikeastaan vain hyviä asioita – tämä kevät on ollut todella ihana. Koirien elämä on tietysti ollut rauhallisempaa ja tasaisempaa, mutta on tässä silti niidenkin kuulumisia kerrottavana viimeisen kuukauden ajalta.

Pojat olivat tässä toukokuussa hoidossa vähän reilun viikon, molemmat omilla tahoillaan, kun me ihmiset lähdimme junalla Tanskan ja Sveitsin kautta Italiaan. (Pitäisiköhän kirjoitella reissukertomusta tänne, vaikka se ei koiriin liitykään...?) Noki meni hoitoon Veikko-veljensä luokse, ja kaikesta päätellen sillä oli hoitopaikassaan aivan ihanaa. Myös meistä on ihanaa viedä Noksu Veikon luokse hoitoon, koska veljekset ovat ihan älyttömän samanlaisia keskenään ja tiedän, että hieman hassua ja kovin herkkää Nokia ymmärretään siellä täysin. Pojat olivat aikuistuneet ja etenkin Noki saanut itsevarmuutta (kiitos Velhon) sitten viime näkemän, mutta hienosti ne tulivat edelleen juttuun. 

Velho puolestaan jäi tänne Joensuuhun kaverilleni ja oli hurmannut kaikki, ilmeisesti myös jonkun vähän koirapelkoisen ihmisen, ulkonäöllään ja ystävällisyydellään. En ihmettele yhtään. Sekin oli pärjäillyt hoidossa hyvin, mitä nyt oli esitellyt aktiivisen ja puuhakkaan nuorukaisen parhaita puolia ja tehnyt tuhojaan. Onneksi sen hampaisiin ei ollut päätynyt mitään hirmuisen arvokasta tavaraa.

Ai niin, ennen reissuamme kävin Veltsun kanssa tutustumassa sen tulevaan hoitopaikkaan ja pyörähdimme samalla sitten markkinoillakin nopeasti, kun siinä lähellä olimme. Kävelimme tyhjän torin poikki satamaan ja pujottelimme markkina-alueen läpi metrilaku- ja muikkukojuille. Velho oli niin reipas, hyväkäytöksinen ja mutkaton markkinaseuralainen, että se sai lautaseltani pari muikkua palkinnoksi. 

Reissusta ja hoitopaikoista kotiuduttu. Pitkätukalla oli vissiin ikävä isoveikkaa.

Viikko sitten, reissun jälkeen siis, oli taas Noksun hieronta. Nahkalassie oli viimeksi kovin juntturassa, mutta nyt tilanne oli onneksi hyvä: vasemman lavan yläosassa oli joku yksittäinen kohta ottanut osumaa ehkä törmäyksestä ja reidet olivat jokseenkin kireät runsaasta juoksemisesta, mutta mitään sen kummempaa ei ollut.

Nokin häntäkin on jo kunnossa, tai siis ainakin täysin oireeton. Uusia röntgenkuviahan siitä ei ole, eli en voi varmuudella tietää, onko se luutunut vai ei. Noki olisi tarkoitus viedä hammashoitoon ja -röntgeniin tässä kesän aikana, ja ajattelin samalla pyytää kontrollikuvat hännästä. Yritin jo varatakin hampilääkäriaikaa, mutta klinikalla on jo niin pitkä jono ja kesälomatkin tulossa, että uusia aikoja ei toistaiseksi varata. Lähialueen toinen hammasröntgenlaite löytyy kaupungin kalleimmalta klinikalta. En haluaisi odotella tämän asian kanssa syksyyn, koska Nokin hammashoito on ollut tehtävälistalla jo aika kauan, joten lienee vain nöyrästi annettava monia euroja sitten sinne kalliiseen paikkaan. //Muoks. Juuri saamani tiedon mukaan hammasröntgeneitä löytyykin tästä kylästä useampia!

Viime viikolla pääsimme aloittamaan maastokauden! Noki korkkasi maastokauden ensimmäisenä oman seuramme hakuporukan treeneissä. Tarkoitus oli etsiä kolme ukkoa ilman apuja ja suorapalkalla, koska ilmaisu (rulla) on vielä alkutekijöissään. Noki löysi kaksi ukkoa hyvin, vaikkakin eri järjestyksessä kuin oli tarkoitus, ja luulimme sen löytäneen myös kolmannen, kun koira palasi metsästä huuliaan nuoleskellen kuin olisi juuri saanut palkkaa. Kenelläkään ei siis silloin ollut radiopuhelimia mukana (hyvin säntillisesti treenaava hakuryhmä kyseessä, kuten näkyy, mutta ensi kerralle radiopuhelimet kyllä otetaan), joten kommunikaatio keskilinjan ja ukkojen välillä ei toiminut. Aloimme purkaa rataa, ja tajusin vasta hetken kuluttua, ettei viimeistä ukkoa näy missään. Sitten bongasinkin hänet vilkuttelemassa metsässä, että täällä ollaan ja vieläkö se koira on tulossa etsimään. No mutta, Noksulla oli hyvin hauskaa, vaikka treeni ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan – eikä se Noksun kanssa olekaan niin justiinsa, koska emme treenaa koetavoitteellisesti.

Viikonloppuna myös Velho pääsi aloittamaan maastokauden, elämänsä ensimmäisen sellaisen, ja sepä aloitettiin ihan isosti Collieyhdistyksen maastoleirillä. Se tarvitsee kuitenkin ihan oman julkaisunsa, joten siitä lisää hieman myöhemmin.

Hyvää koiranpäivää!

Kirjoittelen tätä pöytäkoneella epämukavalla työasemalla, koska Velho söi läppärini johdon katki. Kuusi vuotta sitten hankittu läppäri on ilmeisesti jo niin muinaista teknologiaa, että uutta johtoa piti ihan metsästää ja lopulta sellainen tehtiin 45 eurolla. Tai no sitä tehdään edelleen, koska se ei toiminutkaan kunnolla ja minun piti viedä se takaisin liikkeeseen korjattavaksi – sen jälkeen, kun olin soittanut äidille itsevarmuustsemppi- ja perseellepotkimispuhelun, koska vihaan reklamaatioiden tekemistä.

Onneksi Velho on niin söpö, ettei sille voi olla ärsyyntynyt tällaisesta tihutyöstä.

Pojat olivat kepon kanssa parisen viikkoa sitten reissussa maalla kepon perheen luona. Velho ei ollut käynyt siellä joulun jälkeen, ja ihan rehellisesti sanottuna jännitti laittaa pojat kepon matkaan. Puolustuksekseni sanottakoon, että niin jännitti kepoa itseäänkin, mutta tyypit pärjäsivät ilmeisesti hyvin! Molemmat koirat olivat kuulemma hirveän onnellisia päästyään perille. Nokia aina vähän stressailee, koska kepolla on iso ja äänekäs perhe ja porukkaa kulkee isossa talossa koko ajan vähän miten sattuu, mutta toisaalta se nautiskelee täysillä maaseutuelämästä ja omalla tontilla puuhastelemisesta. Velhon mutkattomuuskin varmaan tekee Noksulle hyvää – paikka ei toki ole Veltsulle vielä kovin tuttu, mutta se oli kuulemma ollut oikein reipas. Yläkertaan vievien portaiden kanssa sillä oli aluksi vaikeuksia, mutta niistäkin päästiin yli.

Poikien reissun aikoihin Noksu pääsi viimein eroon häntäteipistään. Häntä ei tunnu vaivaavan sitä enää mitenkään ja näyttääkin ihan normaalilta, mutta aion silti pyytää siitä röntgenkuvat vielä jossain vaiheessa.

Velhis on jälleen päässyt sosiaalistumaan. Olin Agiråkissa talkoilemassa koko pääsiäisviikonlopun, ja sunnuntaina kepo tuli poikien kanssa hakemaan minua Pärnävaaralta. Otimme hetkeksi Veltsun halliin hengailemaan ja katsomaan kisoja, eikä pentu ollut taaskaan moksiskaan agilitymeiningeistä tai edes vieraasta hallista. Se nautti ihmisiltä saamastaan huomiosta, kerjäsi nameja ja jotain tekemistä, yritti repiä teippejä lattiasta, makoili ja katseli muita koiria. Sarianna vähän leikitti sitä pipolla ja minä otin sen kanssa parit sivulletulot, ja Velho oli ihan kuin olisi kotonaan ollut.

Eilen lähdin sen kanssa bussilla Jokiasemalle katsomaan opiskelijoiden pientä vappusoututapahtumaa. Velhis matkusti bussissa rauhallisemmin ja hiljaisemmin kuin viimeksi, ja perillä se taas nautiskeli saamastaan huomiosta ja kerjäsi nameja ja jotain tekemistä. Se ei kyllä turhia murehdi. Ohi kulki aika paljon koiria, mutta toiset koirat eivät Velhoa pahemmin kiinnosta, jos on ruokaa tarjolla. Jotain toista pehkoa se sai käydä tervehtimässä ja yritti kovasti leikkiä, mutta kaveri ei oikein innostunut.

Kepo teki meille siellä maalla ollessaan kasan jälkikeppejä, ja Velho pääsikin vähän jo tutustumaan keppihommiin. Tallasin pienen ruudun ja laitoin kepin siihen ja Velhon etsimään. Sitten biletettiin. Ajattelin nyt myös Nokille lähteä opettamaan jälkeä, mutta en ole vielä ihan varma, miten aloitan sen kanssa, koska sillä on pohjalla jo kaikenlaisia muita etsintä- ja nenänkäyttötaitoja. Se siis kyllä taatusti saa jutun juonesta kiinni ihan hetkessä, mutta tavallaan Velhon kanssa oli silti matalampi kynnys aloittaa, koska sen kanssa lähdetään aivan täysin nollasta. Ehkä jotenkin pelkään sotkevani Nokin pään ja olemassaolevat taidot, vaikka ei kai sellaista tapahdu.

Tänään lenkillä otin Nokin kanssa pudotetun esineen noudon (oli hieno ja edelleen Nokin lempitehtävä) ja esineruudun. Esineruudussa oli suuria haasteita: jouduin lähettämään Nokin kolme kertaa, ja lopulta kävelin ihan muutaman metrin päähän esineestä ja silti löytämisessä kesti. Tajusin vasta myöhemmin, että esine oli tosi typerästi puun takana tuulen suuntaan nähden ja haju on varmasti kulkeutunut ihan minne sattuu (tai ei minnekään). En aina muista tai osaa ajatella sitä, miten tuuli vaikuttaa hajujen kulkeutumiseen, mutta pitää yrittää tsempata sen suhteen, koska Noki työskenteli todella hienosti ja sinnikkäästi ja minua harmitti sen puolesta, kun tehtävä olikin vahingossa niin vaikea. 

Vein sitten vielä toisen esineen ihan lähietäisyydelle helppoon paikkaan, jotta Noksu sai siitä kunnon onnistumisen. Lopuksi esittelin Nokin työskentelyä katselleelle Velholle esineiden etsimisen idean ihan vain heittämällä esineen metsään ja päästämällä Velhon perään etsimään. Se ei heti ottanut esinettä mukaansa vaan oli palaamassa luokseni tyhjin suin, ja sitten se joutuikin oikeasti jopa vähän käyttämään nenäänsä, kun se lähti pyynnöstäni vielä etsimään ja hakemaan esinettä. Pitkä on matka esineruudun hallitsemiseen, mutta kiva päästä taas opettamaan maastohommia alusta asti ja erilaiselle koiralle! 

Minä oikein tunnen, miten talvi valuu yltäni

"Ja tässä Ronja nyt oli, hän oli syöksynyt päätäpahkaa kevääseen. Kaikkialla hänen ympärillään oli niin ihanaa, se täytti hänet kokonaan ja hän huusi kuin lintu korkeasti ja kimeästi, kunnes hänen täytyi selittää Birkille.
– Minun oli huudettava keväthuuto, muuten halkean. Kuuntele! Kuulet kai kevään!
He olivat hetken hiljaa ja kuuntelivat miten heidän metsässään vihersi ja suhisi ja mörisi ja lauloi ja lorisi. Kevään villi, raikas laulu kaikui kaikkialla, kaikissa puissa ja kaikissa vesissä ja kaikissa vehreissä pensaikoissa. 
– Minä oikein tunnen, miten talvi valuu yltäni, Ronja sanoi. – Pian olen niin kevyt että voin lentää.”
(Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär)

Kevät! Lempivuodenaikani! Olo on kuin uudesti syntynyt. Keväällä on hirveän vaikea stressata – vaikka tässä valmistumisen kynnyksellä stressattavaa saattaisi ollakin – ja hirveän helppo tuntea olevansa niin kevyt, että voi lentää.

Velho täytti vajaa viikko sitten jo kuusi kuukautta. Aika on mennyt ihan hullun nopeasti, ja tuossa eräänä päivänä mietiskelin, että tavallaan talvikin tuntuu vain hujahtaneen ohi, kun oli pieni pennuntuoksuinen piristysruiske kotona ja pennun myötä myös enemmän eloa ja sisältöä päivissä. Kepon kanssa puhuimme pari päivää sitten siitäkin, miten hassulta tuntuu, että vain puoli vuotta aiemmin meillä oli ainoastaan yksi koira. Ajatus tuntuu nyt jo vieraalta ja kaukaiselta, ja on myös todella outoa ajatella, että juuri Velho ei olisi osa perhettämme. Veltsusta on tullut meille ihan valtavan tärkeä perheenjäsen. <3

Pojilla oli viikonloppuna kaikenlaista puuhaa, ja nyt täällä on väsyneitä koiria. Lauantaina lähdin Velhon kanssa bussilla keskustaan. Se oli Veltsulle käytännössä uutta, koska olemme matkustaneet bussilla ja käyneet keskustassa vain yhden ainoan kerran Velhon ollessa aivan pikkuruinen pentu. Nyt jo vähän isommaksi kasvanut pentu matkusti bussissa silti kiltisti ja reippaasti – vinkui kyllä, mutta se on aika pieni murhe. Pelkäsin Velhon oksentavan, koska sillä on autossa edelleen matkapahoinvointia, mutta ei se onneksi oksentanut yhdelläkään viikonlopun neljästä bussimatkasta. 

Jäimme jo yliopiston pysäkillä pois ja kävelimme siitä reilun kilometrin matkan torille. Torilavalla Kauppakadun puolella oli joku vaalitilaisuus, paljon ihmisiä ja kaiuttimista kuuluvaa puhetta, mutta Velho ei välittänyt ollenkaan. Vältimme silti menemästä ihmisjoukon keskelle ja kuljimme tyhjän torin läpi kohti Metropolia (eli jopa Joensuun mittakaavassa pientä ja hyvin hiljaista kauppakeskusta), jossa kävimme vähän pyörimässä. Sieltä lähdettyämme pidimme ulkona pari lyhyttä leikkituokiota, ja keskustassakin Velho syttyi kyllä heti lelun nähdessään. Pentu käyttäytyi keskustassa hyvin ja oli pääasiassa oikein reipas, mutta pari vähän hassuakin jännittämistä oli. Velho alkaa kuitenkin olla mörköiässä, joten ehkä jännäilyt menevät sen piikkiin. Pitää käydä uudestaan keskustassa katselemassa Velhon meininkejä, ja tuumasin, että voisi kyllä muutenkin lähteä vaikka molempien koirien kanssa pitkästä aikaa nauttimaan jokirannasta.

Keskustareissu päättyi kirjastoon, jossa minä ja kepo kävimme äänestämässä. Vähän myöhemmin päivällä piti siis tietysti lähteä vaalifrapeille lähikahvilaamme, jonne Noksu pääsi mukaan Velhon jäädessä kotiin lepäämään. Noki tiesi taas, minne olemme menossa, ja kahvilassa se tiesi, että hetkenä minä hyvänsä sillekin tarjoillaan herkkuja. Naurattaa, että meidän koirillamme on oikeasti oma vakkarikahvila. Kokeneena vakioasiakkaana Noki käyttäytyi tietysti mallikelpoisesti. Kahvilaan tuli joku pikkukoira, joka kuulemma pelkää isoja koiria ja aina räksyttää niille, mutta Noki osasi olla niin kohtelias ja kerrankin niin rauhallinen, että pieni uskalsi käydä haistelemassa Nokia hiirenhiljaa.

Sunnuntaina oli vuorossa Velhon ensimmäinen mätsäri – ja ehkä myös viimeinen, koska emme haaveile näyttelyurasta. Olimme taas bussilla liikenteessä, koska auto oli kepolla, mutta hyvin sujui jälleen. Olin ilmoittautunut talkoolaiseksi rakennusryhmään ja olimme paikalla jo vähän ennen talkoovuoron alkamista, joten otin Velhon pieneksi hetkeksi kentälle leikkimään ja päästelemään höyryjä ennen kuin se joutui häkkiin odottelemaan. Sitten se esittelikin aina kotiinlähtöön asti aivan timanttista häkkikäytöstä kaikesta härdellistä, suuresta koiramäärästä ja kovasta melusta piittaamatta, makoili vain kaikessa rauhassa ja katseli meininkejä häkin verkko-oven läpi. Miten hieno pitkätukka!

Ravia ja seisomista olimme harjoitelleet pari kertaa itseksemme ja tuomarin käsittelyä yhden kerran Sariannan avustuksella. Muiden koirien kanssa kehässä oleminen ja vieraan tuomarin lähestyminen olivat siis kokonaan kokematta, mutta Velho on kaikkialla tehnyt mukavasti ja keskittyneesti hommia ja oppi myös ihan hetkessä seisomaan kärsivällisesti paikallaan, joten luotin sen kyllä osaavan käyttäytyä. Ja osasihan se! Tuli oikeasti ihan tippa linssiin, kun pentu käyttäytyi niin hienosti ja oli kehässä tekemässä juttuja minun kanssani. En jaksanut mätsäriä varten tehdä sen turkille yhtään mitään, en asetellut sen jalkoja seisotuksessa enkä tiedä, peitsasiko se tai miltä kehässä olemisemme muutenkaan näytti. Se kuitenkin tuntui todella hyvältä, mikä oli ainoa tavoitteeni. Olin ihan supertyytyväinen.

Saimme sinisen nauhan, ja ennen sinisten kehää Velho ehti käydä mökissään kunnolla unille, joten jouduin sen sieltä vielä herättelemään. Sinisten kehässäkään ei tullut menestystä, mutta edelleen olin tyytyväinen Veltsun käytökseen, etenkin koska kehässä oli aika ahdasta. Pentunäyttelyilmoa menemään siis vain – halusin kokea tämän mätsärin ensin, jos se vaikka olisikin ollut ihan katastrofi. :D

Näillä korvilla voitan taatusti kaikki t. Velho

Mätsärin jälkeen lähdin Nokin kanssa ulos. Teimme kevään ensimmäiset esine-etsinnät! Yksi esineruutu, yksi pudotetun esineen nouto ja kaksi tarkkuusetsintää (toinen sellaisella pääsiäismunan muovisella lelulla ja toinen kolikolla). Melko pienessä mittakaavassa kaikki, mutta olipa ihan tosi mukavaa – ja nyt alueita ja matkoja on taas hyvä lähteä pikkuhiljaa kasvattamaan. Vaikka Noksun kanssa ei tähdätä pk-kokeisiin, on huippua nähdä, miten osaava se jo on ja miten nopeasti se on monissa maastohommissa kehittynyt. Haluan myös viedä sitä edelleen eteenpäin, ja esimerkiksi haussa tavoitteena on kyllä joskus saada sille toimiva rullailmaisu. 

Videon lopussa on myös vähän muita lenkkihupsutteluja. Nokipoika niin hyvä poika! <3

Häntäkontrolli ja kevätfiiliksiä

Noksulla oli häntäkontrolli pari päivää sitten torstaina, kun murtumasta oli kulunut päivää vaille neljä viikkoa. En tajunnut pyytää kontrollikuvia itselleni, mutta melko samalta häntä näytti kuin silloin tuoreeltaankin, paitsi että nyt oli vähemmän turvotusta ja murtuneen nikaman palasten päissä näkyi pieniä luutumispyrkimyksistä vihjaavia muutoksia. Palasten päät eivät siis kuitenkaan ole vastakkain, vaan palaset ovat siirtyneet limittäin (olivat jo ekoissa kuvissa), mutta täytyy toivoa, että uusi luu muodostuisi kuitenkin sinne väliin. 

Saimme nyt ohjeeksi pitää teippiä murtumakohdan ympärillä tukemassa vielä viikko tai pari, ja se olisi siinä sitten. Tuntuu vähän villiltä vain jättää häntä noin ja toivoa, että kyllä se siitä, mutta ei auta kuin odotella, että luutuminen toivottavasti etenee. Voi olla, että pidän teippiä pidempäänkin kuin pari viikkoa, jos se tuntuu olevan tarpeen. Katsellaan. Uutta häntäkontrollia ei enää tule, ellei häntä vielä selvästi vaivaa, mutta aion kyllä kysäistä häntäkuvien mahdollisuutta myöhemmin Nokin hammashoidon yhteydessä. Hammashoito pitäisi nimittäin hoitaa tässä lähikuukausina joka tapauksessa. 

On kyllä kurja ja ärsyttävä tämä häntämurtumajuttu. Edelleen olen tietysti iloinen siitä, että kyseessä on ”vain” häntä eikä esimerkiksi jalka, mutta häntää on hyvin vaikea suojata ja se on koko ajan alttiina osumille. Muovipullosta viritelty iskusuoja ei pysy siinä enää oikein mitenkään, koska Noki heiluttaa häntäänsä niin paljon ja härvää muutenkin ihan riittämiin. Kovia osumia, tai ainakaan sellaisia joihin Noki olisi reagoinut, ei onneksi ole kuitenkaan sattunut.

Velho puolestaan kävi jokin aika sitten puolen tunnin tutustumiskäynnillä hierojalla. Se reagoi selvästi yhden lannealueen kohdan käsittelyyn, ja siellä olikin kuulemma pari nikamaa siirtynyt sivusuunnassa vähän paikoiltaan. Kuulosti hurjemmalta kuin todellisuudessa oli: todennäköisesti syynä oli joku kaatuminen, törmäys, liukastuminen tms., ja hieroja sai käsiteltyä nikamat kohdalleen.

Veltsu oli uudessa paikassa ja uudessa tilanteessa jälleen hirmuisen reipas. Sen kanssa piti tietysti keskustella paikallaan pysymisen välttämättömyydestä, koska se sattuu olemaan kärsimäton lapsikoira, mutta ihan hyvin se saatiin hierottua. Se sai kovasti kehuja avoimesta ja muutenkin mukavasta luonteestaan. Samoin pennun sinnikkyyttä kehuttiin, koska se yritti käytännössä koko puolituntisen enemmän tai vähemmän väitellä hierottavana olemisen pakollisuudesta erinäisin äänitehostein. :D (Se ei pahemmin hauku mutta pitää kyllä kaikenlaista muuta mölinää.)

Voisin tuon ottaa kiitos t. Velho

Kevät etenee pikkuhiljaa täällä susirajallakin, ja odottelen jo malttamattomana lumien sulamista, koska on kamala hinku päästä tekemään maastolajeja Noksun kanssa ja opettamaan niitä myös Velholle. Joka kevät sama malttamaton odotus! Nokin kanssa tehdään varmaan lähinnä tuttuja juttuja eli erilaisia esine-etsintöjä ja mahdollisuuksien mukaan hakua, mutta ei sitä tiedä, vaikka tulisi tänä vuonna jälkeäkin opeteltua. Veltsun kanssa on sen ensimmäisellä maastokaudella tarkoitus kokeilla sitä sun tätä ihan mahdollisuuksien mukaan ja katsella, mistä Velho pitää ja mikä lähtee sujumaan. Hauska nähdä, millaisista puuhista pentu erityisesti syttyy! Voisin veikata, että ainakin hakumetsässä se viihtyy.

Maastotreenien lisäksi odotan sitä, että pääsisin Noksun kanssa pyöräilemään. Olemme aiempina vuosina siis tehneet suhteellisen rauhallisia pyörälenkkejä niin, että Noki ravaa pyörän vieressä. Se on ollut mukavaa, ja erityisesti kesäiltoina siinä on kyllä aivan oma tunnelmansa. Veltsun pään menoksi olemme kepon kanssa suunnitelleet pikkuruisia vetokokeiluja (ihan jalkaisin). Pitkätukka on vielä liian nuori varsinaisiin vetopuuhiin, mutta homman idean sille voisi kyllä jo maltillisilla minitreeneillä esitellä ennen ensi talvea. Jos Velho innostuu, se voisi tulevaisuudessa lähteä ihan vetäväksi juoksulenkkikaveriksi kepolle ja kenties minullekin. En todellakaan harrasta juoksemista, mutta saattaisin haluta harrastaa, koiran kanssa ainakin. Joitakin vuosia sitten juoksin silloisen koirani kanssa, ja muistaakseni se oli kyllä tosi hauskaa. Ainakin puhelimen muistoissa tulee aina välillä vastaan vanhoja selfieitä, joissa meillä molemmilla on juoksulenkin jälkeen hymy korvissa asti. <3 

Voisimme kylläkin myös vain pötkötellä t. pojat

Huvittaa muuten, kun blogia perustaessani ajattelin, että tulee sitten varmaan otettua enemmän järkkärikuvia blogia varten. No, eipä ole tullut, vaan enimmäkseen täällä on ihan hirveitä, usein muokkaamattomia kännykkäräpsyjä. :D Sori siitä!

life has a beautiful, crazy design

Viikko sitten viikonloppuna oli kunnon fiilistelylenkit molempien koirien kanssa. Lauantaina lähdin Velhon kanssa tarpomaan metsien läpi kohti peltoja hurjan tuulisella säällä. Oli nätti auringonlasku – milloin auringonlasku ei olisi nätti? – eikä ole kerta eikä kaksi eikä kolmekaan, kun olen ihastellut auringonlaskua nimenomaan tuolla pelloilla. Jo valmiiksi voimakas tuuli oli aukeilla pelloilla järven rannalla tietysti vielä voimakkaampi, ja kovimpien puuskien aikaan piti oikeasti taistella päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli tehnyt hienoja kuvioita ja muotoja koskemattomaan hankeen ja puhalteli irtolunta hangen pintaa pitkin. Se kaikki oli älyttömän kaunista. 

Siellä me Veltsun kanssa kuljimme yhdessä. Velho juoksenteli ja loikki (se on melkoinen vieterikoipi) ympärilläni, leikki lumessa ja pysähteli odottamaan minua. Välillä se sai juoksuhepuleita, ja välillä se vain pysähtyi haistelemaan tuulta silmät sirrillään ja turkki hulmuten. Katselin sitä aivan ihastuneena ja mietin, että tämä tässä on kyllä ihan kamalan hyvä pentu. Se on niin fiksu ja iloinen, riiviö ja kiltti halinalle samassa paketissa, hupsu ja huoleton silkkiotsa. Miten se onkaan nyt jo niin rakas ja hieno – ja miten rakas ja hieno siitä vielä vuosien saatossa tuleekaan!

Korva ei oikeasti ole noin pystyssä. :D Mutta on se kyllä keventynyt!

Sunnuntaina lähdin tavalliselle aamupissatukselle molempien kanssa. Ulkona oli täydellinen sää: aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, oli jokunen pakkasaste mutta ei liian kylmä, yöllä oli satanut lisää lunta. Sunnuntaiaamuna kahdeksan aikaan ei myöskään vielä pahemmin ollut muita liikkeellä. Teki mieli lähteä pidemmällekin lenkille nauttimaan kertakaikkisen upeasta säästä, mutta molempien kanssa hihnalenkillä käyminen on vielä jokseenkin rasittavaa (ja hihnalenkki on nyt Nokin häntämurtuman takia ainoa vaihtoehto, jos pojat ovat yhdessä lenkillä). Siispä vein Velhon kotiin, söin nopeasti aamupalabanaanin ja lähdin sitten heti Nokin kanssa takaisin ulos.

Kuljimme pitkin metsiä, Noki edellä kevättalven tuoksuja haistellen ja minä perässä auringosta nautiskellen. Pelloilla Nokille iski leikkifiilis, joten pistimme leikit pystyyn pannalla – lelua ei ollut mukana, mutta pannalla leikkiminen on ollut Noksun juttu pennusta asti. Noki oli valtavan onnellinen.

Metsissä pysähtelin ihastelemaan luontoa, taivasta ja puiden latvoja ja hengittämään raikasta ilmaa. Maailma oli niin kovin kaunis. Noki pysähteli tahdissani, ja jos seisahduin vähän pidemmäksi aikaa, se tassutteli jalkojeni juureen. Se saapui niin hiljaa, etten huomannut sitä, mutta siinä se sitten ihmetteli kanssani maailmaa ja haisteli tuulen mukanaan tuomia tuoksuja, kunnes jatkoimme yhdessä matkaa. Kertaakaan se ei valittanut, ei kiirehtinyt, ei lähtenyt omiin puuhiinsa. Se seuraili minun juttujani ja oli siellä, missä minäkin. 

Mietin, että se on kyllä ihmisen paras ystävä. Ihmisen ja koiran välinen suhde on muutenkin ihan mieletön juttu, ja se, että oppii tuntemaan jonkin koirayksilön, ymmärtämään toisenlajista eläintä niin hyvin ja luomaan sen kanssa niin tiiviin yhteyden, on älyttömän siistiä. Sitä on vaikea kuvailla jollekin, joka ei ole sitä kokenut, saati sitten ymmärrä sen tai edes koirien arvoa. 

Niin että onneksi on näitä koiria ollut tässä elämässä. Ja onneksi on nyt juuri nämä kaksi maailman rasittavinta ja rakkainta pöllietä. 

Hännän parantelua ja pentujuttuja

Velho on nyt 5,5 kuukauden ikäinen ja painaa 18 kg. Korkeutta emme ole hetkeen mitanneet, mutta silmämääräisesti ero Nokiin on niin pieni, että luulisin Velhon sään olevan jossain 55–56 sentin tienoilla. Vertailun vuoksi: Noki painoi 5-kuisena noin 13 kg ja oli noin 49 cm korkea. Velho on siis kyllä tosiaan jo pari viikkoa vanhempi kuin Noki noissa mitoissa, mutta iso poika joka tapauksessa.

Sisäsiisteys on vielä hieman vaiheessa, ja meidän sänkymme on nyt ollut pennun mielestä mukava pissapaikka pitkien yksinolojen aikana. En tiedä, miksei meillä aiemmin ole ollut vedenpitävää patjansuojusta sängyssä, mutta nyt ostimme sellaisen. Vähän olen kyllä kyseenalaistanut elämäntapavalintaani tässä, kun Velho pissailee sänkyyn ja Noki oksensi mahansa sisällön (kangas)sohvalle yksin ollessaan. Auton takakonttiinkin on tullut jo ties kuinka monet oksennukset Velhon matkapahoinvoinnin takia, mutta siellä sentään on kunnon suojat ja pestävät alustat. Kyllä koirien omistaminen on kivaa ja lievittää stressiä! (On se oikeasti kivaa ja enemmänkin. <3)

Isoilla pojilla pitää olla tämmöinen rokkitukka t. Velho

No, ehkä siirryn eriteasioista muihin uutisiin. Noksun häntämurtumasta on nyt pari viikkoa, ja vielä pitäisi vajaa pari viikkoa odotella kontrolliröntgeniä. Noki on pärjäillyt häntänsä kanssa oikein hyvin: kipulääkekuuri loppui viikko sitten, ja ilman kipistäkin Noksu on ollut oma itsensä ja käyttää häntäänsä aivan normaalisti. Muovipullosta kehitelty suojatötterö pysyi aluksi ihan hyvin paikoillaan, mutta Nokin normaali hännän käyttö tarkoittaa sen verran runsasta ja voimakasta heiluttamista, että tötterö irtoaa jo helpommin. Yritetään elää sen kanssa vielä kuitenkin. Kumpikaan koirista ei onneksi ole missään vaiheessa yrittänyt repiä tötteröä tai osoittanut muutakaan kiinnostusta sitä kohtaan, mikä on suuri yllätys mutta todella positiivinen sellainen. Murtumakohta on myös teipattu, ja ne teipit ovat kyllä pysyneet moitteettomasti. Teippien ansiosta häntä on nyt ainakin suunnilleen suora, mutta nähtäväksi jää, miltä se näyttää parannuttuaan.

Ei tötteröä tässä, pelkkä teippaus vain ja tietysti Noksun megasöpö nassu.

Noki on saanut rauhassa parannella häntäänsä, ja sen saikkuviikot ovat olleet varsin tylsää arkea. Se kävi hieronnassa (oikealla puolella oli takaosassa jostain syystä selvästi enemmän jumeja kuin vasemmalla), ja tänään otin sen mukaan pienelle autoajelulle ja samalla lenkille Mehtimäen metsiin, kun kävin kirjastossa. Viikko sitten Velhon kasvattaja Aino kävi meillä kylässä, mikä sekin piristi myös Noksun päivää. Muuten Nokelius ei ole tehnyt mitään lähimetsien peruslenkkejä kummempaa eikä ole tietenkään edes päässyt kirmailemaan Veltsun kanssa. Velho on tuurannut tokoryhmässä, mutta ensi viikolla Noki pääsee jo itse treenaamaan. Häntä on toki silloinkin vielä paketissa, mutta eläinlääkäri ei alun perinkään nähnyt erityistä ongelmaa tokon treenaamisessa, kunhan hännän tilanteen pitää mielessä eikä suojatötterö ole vaarassa esim. jäädä kiinni mihinkään.

Treenikentille Noksuttimen kanssa onkin jo ikävä. Huomaan, että Velhon saapuminen perheeseen on tuonut uutta perspektiiviä Nokin kanssa (tokon) harrastamiseen: nyt osaan aika eri tavalla arvostaa kaikkea sitä, mitä Noki jo osaa, ja kaikkia ihan vain meidän kahden välisiä juttuja ja tapoja. Ehkä niitä tuli pidettyä vähän itsestäänselvyytenä ennen Velhoa. Lisäksi pojat ovat niin erilaisia ja harjoittelevat tietysti niin erilaisia juttujakin, että sitä kautta saa kivaa vaihtelua harrastamiseen, vaikka lajikirjo ei ole suuri etenkään näin talviaikaan. Siksi paras tasapaino on silloin, kun voin treenata molempien kanssa.

Veltsun kanssa on ollut mukavaa ja hyödyllistä saada enemmän ohjausta ja koulutusta nyt, kun pentu on tuurannut Nokia tokoryhmässä. Tai ehkä kaikkein mukavinta on ollut se, että joku kertoo, mitä treenaamme. :D Velho on nyt tehnyt muun muassa seuraamisen, jäävien liikkeiden ja kaukojen asennonvaihtojen alkeita. Joku ryhmäpaikallaoloharjoituskin ja noudon alkeistreeniä sekä lelulla että kapulalla on mahtunut mukaan. Joka treenin aloitamme aktiivisuuden tarjoamisella. 

Velhis on keskittynyt, iloinen ja ahne treenikaveri, ja se on usein melko optimaalisessa vireessä treenatessaan. Esimerkiksi tänään luoksetulotreenissä Sarianna sanoikin, että hetsaamiselle ei liene tarvetta, koska Velho on muutenkin lähdössä oikein keskittyneesti ja innokkaasti emmekä turhaan halua nostaa virettä niin, että Velho alkaisi vaikkapa äännellä. Yhteistä leikkityyliä pennun kanssa on jonkin verran pitänyt hakea, mutta se voi mennä osittain hampaiden vaihtumisen piikkiin. Nyt kaikki hampaat ovat siis mielestäni jo vaihtuneet. Tänään meillä oli oikein hyvät leikit ja sain Velhosta enemmän irti esimerkiksi sitä taistelutahtoa, jota tiesin siitä kyllä löytyvän. Se myös ihanan aktiivisesti palauttaa lelua. Hauska nähdä, millainen harrastuskaveri siitä kasvaakaan!

Hän on tällä hetkellä aika... haituvainen.

Nokilla häntämurtuma

Otsikko jo kertookin, mihin tarina lopulta johtaa, mutta tässäpä silti koko juttu taustoineen:

Reilu viikko sitten aloin kiinnittää huomiota siihen, että Noki tuntui olevan takapäästään tarkempi ja ärähteli Velholle poikkeuksellisen herkästi, jos Velho vaikkapa hyppi kovasti Noksun takapäätä vasten tai kiipesi sen päälle sohvalla. Muuten Noksu oli aivan reipas ja iloinen oma itsensä, haki Velhoa leikkimään ja oli kaikin puolin normaali. Olin jo aiemmin miettinyt, että pitäisi viedä molemmat pojat hierojalle talven liukastelujen ja kaiken leikkimisen jälkeen, ja arvelin, että Noksulla on nyt takapäässä jumeja. Varasin sille hieronta-ajan ja samalla Velholle tutustumiskäynnin. En kuitenkaan pitänyt asiaa superakuuttina, koska Noki ei oireillut millään muulla tavoin. (Jälkikäteen olen kyllä vähän syytellyt itseäni siitä, vaikka lopullinen diagnoosi ei liitykään tähän asiaan mitenkään.)

Perjantaina Noki yhtäkkiä roikotti ja aristi häntäänsä siten, että vesihäntä näytti iskeneen. Mietin myös häntäoireiden yhteyttä lihasjumeihin. Ei muuta kuin soittoa lääkäriin, ja saimme onneksi vielä päivän viimeisen ajan ennen klinikan sulkeutumista. Nokilla oli lääkärissä tietysti kurjaa: se alkoi aikoinaan ensimmäisen sappiultran jälkeen pelätä ja stressata eläinlääkärissä käyntiä, ja nykyään se alkaa täristä ja läähätellä aina jo odotusaulassa. Perjantainen lääkäri oli meille uusi tuttavuus, mutta hän otti Noksun huolet ihanasti huomioon ja kohteli pelkäävää koiraa todella kauniisti ja rauhallisesti mutta varmoin ottein. Siitä jäi tosi hyvä mieli.

Kerroin, että Nokilla on ihan vesihännän oireet ja toisaalta hyvin todennäköisesti myös lihaskireyksiä, joiden vaikutusta hännän tilanteeseen mietin. Puhuimme siitä, että Noki leikkii ja juoksee pennun kanssa paljon, ja kerroin, ettei Nokille ole sattunut mitään tapaturmaa. Lääkäri tunnusteli Nokin lannerangan aluetta ja totesi sen tosiaan olevan kireä, tutki tietysti myös häntää ja taivutteli takajalkoja, huomasi lisäksi anaalirauhasten olevan täynnä ja tyhjensi ne. Keskustelun ja kopeloinnin perusteella lääkäri epäili, että kyse on tosiaankin lihasperäisistä asioista ja mahdollisesti myös täynnä olleista anaalirauhasista. Olin samaa mieltä – loogiselta kuulostaa. Noki sai Metacam-kipulääkekuurin ja ensimmäisen annoksen jo klinikalla injektiona, ja totesimme lääkärin kanssa, että hierontaan voisi olla hyvä mennä jo aiemmin. Kotona sitten viestittelin heti hierojalle, joka ihanasti järjesti kalenteristaan meille tilaa heti viikon päähän. Tuli kyllä kiitollinen olo koiraa hoitavista ihmisistä, kun ensin lääkäri kohtasi Nokin (ja ihmisetkin) niin ihanasti ja sitten hieroja järjesteli meille kiireajan hiihtolomaviikosta huolimatta. <3

Myöhemmin perjantai-iltana aloin kuitenkin katsoa, että Nokin hännässä on kummallinen patti kymmenisen senttiä ennen hännänpäätä. Aavistin pahaa, ja lauantaina aavistukseni voimistuivat: kipulääkkeen ansiosta Noki nosti häntää jo ylemmäs, jolloin huomasin, että hännän pää ei nouse muun hännän mukana vaan häntä taittuu patin kohdalta oudosti. Noki myös aristi pattia kipulääkkeestä huolimatta. Sunnuntaina tilanne oli pysynyt samana, ja olin itse jo melko lailla varma, että häntä on murtunut. 

Nokin häntä lauantaina.

Tänään maanantaina menimme siis uudestaan eläinlääkäriin, ja murtumahan sieltä löytyi. Täysi mysteeri on, mitä hännälle on tapahtunut. Olen kyllä joskus sanonut kepolle, että joku päivä Noki vielä murtaa häntänsä, koska se hakkaa sillä aina joka paikkaan ja kaikkiin mahdollisiin kulmiin esimerkiksi eteisessämme niin, että pauke vaan kuuluu. Lääkärinkin mukaan riittää, että häntä osuu johonkin tarpeeksi terävään kulmaan tarpeeksi kovaa. Se voisi siis olla vaihtoehto. Toinen vaihtoehto voisi olla, että poikien leikeissä on käynyt jotain, mutta ainakaan mitään selvää törmäystä tms. niille ei ole sattunut. Voimme siis vain arvailla.

Häntä sivusta kuvattuna.

Häntä ylhäältä kuvattuna. Murtunut nikama jäänee muita lyhyemmäksi, ja voi olla, että häntään
jää joku patti tms.

Noksu on onneksi kipulääkkeen ansiosta ihan iloinen ja reipas, ja kovasti se haluaisi jo leikkiä Velhon kanssa, mutta ikävä kyllä sellainen on kiellettyä. Hoitona on kipulääkekuuri ja murtumakohdan suojaaminen lisäiskuilta. Kontrollikuviin mennään 3–4 viikon kuluttua. Kuulemma tällaiset yleensä paranevat ihan hyvin, mutta jos ei, sitten amputoidaan. Sitä vaihtoehtoa en halua vielä edes miettiä. Lisäksi Noki pääsee toki hierojalle hoidattamaan ne lihasjuminsa, vaikka ne eivät tähän liitykään.

Kepo alkoi väsätä häntäsuojaa heti, kun tulin Nokin kanssa lääkäristä. Noksun häntää koristaa nyt pala mehutiivistepulloa, johon on tehty ilmareikiä ja teippailtu pehmusteita. Kaunista! Myös murtumakohdan ympärillä on teippiä. Pakettia täytyisi pitää 3–4 viikkoa välillä tietysti teippejä vaihtaen – katsotaan, onko nykyinen viritelmä toimiva tai pysyykö se edes paikoillaan. Noki on kyllä toistaiseksi antanut viritelmän olla rauhassa jopa yksinolon ajan, ja Velhokin yllätti käymällä vain haistelemassa ja unohtamalla paketin sitten pyynnöstäni, mutta muutaman viikon aikana ehtii toki tapahtua vaikka mitä. Yksinolot koirat joutuvat olemaan erillään ja pidemmät lenkit käydään erikseen. Lisäksi Velho tuuraa Noksua tokotreeneissä nyt jonkin aikaa. Onneksi murtuma on hännässä eikä esimerkiksi jalassa, joten Noki pääsee kuitenkin liikkumaan ja elelemään monilta osin suhteellisen normaalisti, kunhan otetaan rauhassa ja varotaan häntää parhaamme mukaan.

On kyllä kunnon macgyverointi.