Noki 5 vuotta ja terveyskuulumisia

Noki Anselmi Kaunosielu täytti joulupäivänä jo viisi vuotta. Yritin pitkään kirjoittaa siitä, miten äärettömän rakas Nokelius on, mutta tulee itku eivätkä sanatkaan oikein tunnu riittävän. Sanon vain, että on valtavan suuri etuoikeus saada olla Nokin oma tyyppi. <3

Kuva on keväältä tai ehkä jo viime vuodelta. Hassuin, iloisin Noks.

Noksun kemiallisesta kastroinnista on kulunut nyt reilu kaksi kuukautta, mutta minkäänlaisia muutoksia ei ole näkynyt, ei pieniäkään. Ehkä niitä vielä tulee, ehkä ei. Vaikutusaikaa on vielä neljä kuukautta jäljellä. Ihanaa toki, etteivät pelkoni ole käyneet toteen (yksi peloistani oli esimerkiksi se, että Nokista tulisi vähemmän iloinen ja/tai se lakkaisi leikkimästä Velhon kanssa, mutta Noki on edelleen mitä iloisin pikkupoika ja haluaa myös leikkiä pikkuveljensä kanssa joka päivä), mutta täytyy miettiä, mitä teen kirurgisen kastroinnin suhteen, jos kemiallisella ei nyt ole mitään vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Velho kävi marraskuussa terveystutkimuksissa. Siltä tutkittiin silmät, lonkat, selkä, kyynärät ja polvetkin, ja kaikki on pelkkää priimaa. Mikä onni! Velho kävi myös hierojalla ensimmäistä kertaa, jos ei pentuajan tutustumiskäyntiä lasketa, ja käyttäytyi yllättävän hyvin, vaikka paikallaan pysyminen oli sen mielestä ihan tylsää.

Velho oppi pitämään kapulaa siivosti eikä vain puruleluna. Jee!

Harrastusvuoden läpikäyntiä

Vuosi ei tietenkään ole vielä ohi ja treenejä ehtii olla vielä useita, mutta halusin tehdä Velhon maastokaudesta jo hieman koontia, joten tässäpä sitten samalla muutenkin kuluneen vuoden harrastuksista.

Kirjoittelin itselleni maaliskuun alussa ylös vuoden 2025 harrastussuunnitelmia, molempien poikien osalta tietysti erikseen. En asettanut varsinaisia tavoitteita, paitsi Noki-tokossa muutaman sellaisen ”haluaisin viedä asiaa x eteenpäin” -tyyppisen, ja tein molempien koirien kanssa vuoden aikana juuri sitä, mikä milloinkin tuntui hyvältä ja mihin itselläni riitti aika ja jaksaminen. Vuoden aikana on ollut aktiivisia ja vähemmän aktiivisia vaiheita, ja olen tehnyt omaa juttuani oman fiilikseni mukaan. Nyt on kiva huomata, että olemme paitsi pitäneet hirveän hauskaa myös edistyneet ja oppineet.

Kuva: Suvi Lehto

NOKI

Maaliskuu 2025: ”Tokossa suurimmat tavoitteet koskevat seuraamista, yllättäen. Lisäksi haluan keskittyä hyvään mielentilaan ja yhteiseen kuplaamme. Suunnitelmissa on myös rakennella ylempien luokkien liikkeitä enemmän, jotta emme vahingossa pääse kyllästymään. Lisäksi voisimme viettää aikaa hakumetsässä ja viedä rullailmaisua eteenpäin. Jos hakumetsissä ei syystä tai toisesta tule käytyä, voisimme aloittaa itseksemme jäljen opettelun ja tehdä useammin myös esine-etsintöjä. Nosework-treenejä olisi mukavaa taas jatkaa.”

Nyt: Tokon osalta vuosi meni juuri kuten suunnittelinkin: Olemme treenanneet seuraamista, ja seuruutunnelin päässä näkyy valoa, hetkittäin ehkä aika voimakastakin sellaista. Mielentilan – sekä koiran että omani – paraneminen on ollut ehdottomasti vuoden parhaita juttuja Noki-tokossa. Olemme myös tehneet ylempien luokkien liikkeitä mukavasti. Yhteistyömme on kehittynyt entisestään, kun rutiinit ovat alkaneet kantaa ja kun olen oppinut ymmärtämään Nokin hieman erityislaatuista mieltä vielä paremmin. Noksu on mitä kiltein ja iloisin pieni tokokaveri.

Noseworkia emme tehneet kai kertaakaan, ja hakutreeneissä Noki taisi käydä pari kertaa. Jäljen opettelu on aloitettu, ja esine-etsintöjäkin Noki on päässyt tekemään. Olen tänä vuonna todennut, että Noki ja hakutreenit ovat sellainen yhtälö, joka tuskin enää usein toteutuu. Hakutreenit kokonaisuutena ovat tarpeettoman kuormittavia Noksulle nykyään, vaikka – tai varmaan juuri siksi koska – se pitää hausta todella paljon. Itseksemme voimme tehdä ja teemmekin eri esine-etsintöjä (esineruutua, pudotettua ja tarkkuutta) ja joskus jälkeä, ehkäpä kepon kanssa joskus myös jotain pieniä hakujuttuja.

Nokin harrastusvuosi on ollut mielestäni oikein hyvä. Meillä on ollut kovin hauskaa yhdessä, ja olemme tehneet hommia omassa tahdissamme ja kehittyneet pikkuhiljaa. Kirjoitin tästä joskus aiemminkin, mutta Nokin kanssa harrastaminen tuntuu erilaiselta nyt, kun harrastuskaverina on toinenkin koira – ja nimenomaan hyvällä tavalla erilaiselta.

Ensi vuonna jatkamme harrastuksia pääasiassa samaan malliin, tai sitten saatan keksiä meille jotain uuttakin mielenvirkistystä tokon rinnalle. Tokon osalta suuri muutos aiempaan on tietysti se, että ryhmäpaikka vaihtuu pelkkään itsenäiseen treenaamiseen. Täytyy itse muistaa ja jaksaa olla aktiivinen ja pyytää kavereita välillä mukaan treenaamaan. Erityisesti ryhmäpaikkistreenejä on muistettava järjestää edes joskus, koska tänä vuonna Nokin paikallaolo(mielentila) on mennyt todella paljon eteenpäin ja haluaisin jatkaa sen vahvistamista. 

Kuva: Suvi Lehto

Kuva: Kiira Käyhkö

VELHO

Maaliskuu 2025: ”Suunnitelmissa on pitää hauskaa treenikentillä ja rakentaa pohjia erityisesti tokoon ja samalla vähän myös pk-tottikseen. Koetan muistaa harjoitella erilaisissa häiriöissä ja ympäristöissä. Teknisistä asioista haluan panostaa erityisesti seuraamiseen, koska en osaa opettaa sitä. Maastokaudella tutustumme ainakin hakuun ja esineruutuun, mahdollisesti voisimme tehdä myös jäljen alkeita. Katsotaan, minkä verran on aikaa ja treeniseuraa ja mistä Velho innostuu. Ihan huviksemme ja kokemuksen vuoksi voisimme käydä keväällä pentunäyttelyssä.”

Nyt: Velhon harrastukset menivät kuten suunnittelinkin; maastolajeja olemme tosin tehneet monipuolisemmin kuin odotin. Tokon ja tottiksen pohjia on rakenneltu hyvällä fiiliksellä, ja olen koettanut panostaa seuraamisen opettamiseen. Maastokauden alettua toko/tottis jäi huomattavasti vähemmälle huomiolle, joten kentällä edistyminen on ollut hidasta, mutta maasto-osaaminen on mennyt eteenpäin sitten senkin edestä. Velho on treenannut hakua, jälkeä ja esineruutua ja tehnyt pudotetun ja tarkkuusnoudon alkeita. Pitkätukka on osoittanut olevansa lapsinero ja aivan luotu pk-lajeihin. Olemme myös harjoitelleet erilaisissa häiriöissä ja ympäristöissä – vaikka monipuolistamisen varaa on kyllä edelleen – ja kävimme pyörähtämässä pentunäyttelyssäkin.

Ensi vuodelle ajatukset ovat melko pk-painotteiset. Saimme paikan pk-tottisryhmästä, mutta jatkanemme myös tokojuttuja itsenäisesti enemmän tai vähemmän. Talvikaudella voisimme ehkä aloitella myös haukkuilmaisun rakentamista, ja muuten jatkamme maastoja sitten mahdollisimman pian siitä, mihin nyt jäimme. Mitään erityisiä tavoitteita ensi vuodelle ei ole, vaikka pitkällä tähtäimellä haaveita toki on ja aina välillä tarkastelen tekemisiämme miettien, ovatko haaveet realistisia ja jos ovat, milloin. Ajatus on kuitenkin treenata omien resurssien mukaan ja pitää hauskaa ja katsoa, mihin se johtaa. 

Kuva: Anni Rask

Nokeliuksen kuulumisia

Minulla on ollut blogin luonnoksissa lähes vuoden ajan teksti kemiallisesta kastroinnista, ja keväästä asti luonnoksissa on lojunut pohdintaa myös Nokin tokoharrastuksesta. Syystä tai toisesta tekstit ovat jääneet julkaisematta, ja nyt ne ovat sisällöltään jo osittain vanhentuneetkin. Aiheet ovat kuitenkin nyt ajankohtaisempia kuin koskaan: Nokille laitettiin tänään kastraatioimplantti, ja seuran pienryhmähaku ensi vuodelle on käynnissä eli harrastuskuvioita on taas mietittävä ihan oikeasti.

Aloitetaan vaikka siitä kemiallisesta kastroinnista. Kastroinnin syistä saisi varmaan kokonaisen postauksen, mutta lyhyesti sanottuna toivon, että kastrointi tasaisi Nokin mielen ja vatsankin toimintaa. Olen pyöritellyt asiaa päässäni jo pitkään, ja vaikka kyseessä ei ole mikään lopullinen, peruuttamaton asia, olen epäröinyt kamalasti ja miettinyt tätä varmaan aivan liikaakin. Kaikki Nokin tuntevat ihmiset ovat kannustaneet kokeilemaan, samoin tutut eläinlääkärit. Silti koiran luonnolliseen hormonitoimintaan puuttumiseen on suuri kynnys, kun siihen ei ole mitään päivänselvää terveydellistä syytä, kuten eturauhasvaivoja. Mietityttää, miten implantti vaikuttaa Nokiin ja muuttuuko poikien suhde jotenkin, vaikka eihän sitä tiedä kuin kokeilemalla. Joidenkin viikkojen tai kuukausien kuluttua sitten nähdään, mikä implantin todellinen vaikutus on.

Implantista tulee kahden vuoden dopingvaroaika, mistä päästäänkin sopivasti aasinsillalla Nokin harrastuskuvioihin. Jo kauan ennen lopullista implanttipäätöstä päätin, että Nokin koetavoitteet laitetaan ainakin toistaiseksi syrjään. Jatkamme tokon parissa, mutta en tiedä, menemmekö enää kokeisiin – ehkä joskus vuosien päästä, jos siltä tuntuu, ehkä ei. Noki on taitava ja hieno poika, ja treeneissä homma toimii erinomaisesti ja meillä on hirveän kivaa yhdessä, mutta Noki arvostaa rutiineja, tuttuja ja turvallisia asioita ympärillään ja hyvässä, rennossa mielentilassa olevaa ohjaajaa. Koetilanteet tai muut vastaavat häppeningit eivät ole sille mieluisia tai mukavia. Voisimme tietysti harjoittelemalla saada koemielentilaa sen verran paremmaksi ja rutiinit sen verran vahvoiksi, että selviytyisimme koetilanteesta kunnialla, mutta miksi pitäisi? Meillä molemmilla on myös ollut treeneissä kivempaa sen jälkeen, kun päätin toistaiseksi unohtaa kokeet, vaikka viimeaikaiseen treenifiilikseemme on tietysti vaikuttanut moni muukin asia.

Haku ensi vuoden pienryhmiin on auki, ja aion hakea paikkaa tokopuolelta vain Velholle. Ensi vuodellekin on kyllä tulossa ainakin pari sellaista ryhmää, jotka voisivat sopia Nokin taitotasolle, mutta tällä hetkellä tarvitsen kouluttajaa eniten seuruuasioissa. Ryhdyimme rakentamaan seuraamista uudelleen tänä vuonna Sariannan opissa ja olemme päässeet siinä hyvään vauhtiin (kai?), enkä nyt kaipaisi ketään muuta sotkemaan sitä. Muutenkin ajatus kouluttajan vaihtumisesta tuntuu (Nokin kohdalla) tällä hetkellä raskaalta, ja nyt on sellainen olo, että jatkan treenaamista mieluummin itsekseni ja vapareilla kavereiden kanssa. Koetavoitteiden syrjään laittaminen ei myöskään tarkoita sitä, etteikö Nokinkin kanssa harrastaminen olisi tavoitteellista – koe-/tulostavoitteet eivät ole ainoita mahdollisia tavoitteita.

Puolitosissani mietin, hakisinko Noksulle hoopers-ryhmäpaikkaa, mutta en tiedä. Joka tapauksessa Noks pääsee tekemään tokoa sitten vapaavuoroilla. Ryhmäpaikasta luopuminen – tai siis sen hakematta jättäminen – tuntuu isommalta jutulta kuin onkaan, mutta Noki on kuitenkin koiristani ensimmäinen, jonka kanssa olen oikeasti tavoitteellisesti ja aktiivisesti harrastanut ja jonka kanssa aloitin nykyisessä seurassamme harrastamisen. Ehkä se vähän selittää tätä hyvin tarpeettomalta tuntuvaa haikeuttani.

Muita Noki-kuulumisia: Se kävi heinäkuussa hammaskivenpoistossa ja hammasröntgenissä, ja kaikki oli kunnossa. Sillä on jo pitkään ollut erinomainen ruokahalu. Se kävi hierojalla viimeksi syyskuussa ja oli tokokoiralle tyypillisesti toispuoleinen mutta muuten hyvässä kunnossa. Sen helmikuussa murtunut häntä on aivan normaali. Se nauttii metsäretkistä, tokotreeneistä, Velhon kanssa leikkimisestä ja siitä, kun koko perhe on yhdessä sohvalla. 

Tänään sille laitettiin tosiaan kastraatioimplantti, jonka vaikutus kestää noin puoli vuotta. Sillä on eläinlääkärissä nykyään sellainen kokovartalotärinä, että sen hampaatkin kalisevat, mutta se on ihan kamalan kiltisti ja yrittää tsempata ja olla hirveän rohkea ja reipas poika. Jännityksestään huolimatta se katsoo minua suuret pyöreät silmät loistaen, steppaa edessäni namien toivossa ja luikertelee jalkojeni välissä. Se on niin kiltti ja iloinen ja rakas.

365 päivää Velhoa tässä maailmassa

Niin, maailma on nyt 365 päivän ajan ollut yhden Velhon verran parempi kuin aiemmin.

Ja miten onnekas meidän jengi onkaan, kun Velho on tekemässä aivan erityisesti meidän maailmastamme paremman. En osaa sanoin kuvailla, miten kiitollinen olen tuosta hulivilipojasta ja siitä, että juuri hän saapui meille juuri silloin kun saapui. Velho on kovin hieno, älykäs, hauska ja rakas tyyppi, ja minulla on tunne, että tulemme kokemaan sen kanssa vielä aika siistejä juttuja.

Hyvää syntymäpäivää, Velho Eevert Silkkiotsa. <3

Kun toinen koira tuli taloon

Ajatus toisen koiran hankkimisesta syntyi alun perin siitä, kun totesimme Nokeliuksen kaipaavan kipeästi omaa koiraystävää. Noki on aina ollut iloinen koiraseurasta, tullut toimeen kaikkien kanssa ja tykännyt hirveästi juosta ja leikkiä kavereiden kanssa. Meillä olleista hoitokoirista erityisesti toiset colliet ovat (yllättäen) olleet sen mieleen, ja joka kerta harmitti Nokin puolesta, kun kivat ystävät palasivat koteihinsa. Varsinkin jo edesmenneen Lölön kanssa Nokilla oli ihan hirmuisen ihanaa, ja siihen vetosin usein, kun suostuttelin kepoa toisen koiran hankintaan. Suostutteluoperaatio ei tosin lopulta edes ollut kovin työläs, koska Noksulla on aivan valtavan suuri paikka kepon sydämessä ja Noksun onnellisuus on kepon prioriteettilistalla kärkipäässä. Niinpä hän on valmis tekemään og-pikkupojan eteen aika paljon, kuten suostumaan toisen koiran hankintaan. Eikä asiaa hankaloittanut toki sekään, että kepo tiesi myös minun tulevan toisesta koirasta onnelliseksi.

Kaikki kuvat on ottanut Suvi Lehto. Vauva-Velho! <3

Mutta niin, Nokin ystävätarpeesta se ajatus alun perin syntyi ja lähti siitä sitten kehittymään. Siispä tietysti toivoimme ja odotimme, että Noki saisi toisesta koirasta mukavaa leikkiseuraa, ja se onkin ehdottomasti toteutunut – ehkä jopa paremmin kuin odotimme. Pojat leikkivät ulkona joka päivä ja miltei päivittäin nujuavat sisälläkin jotain, ja hyvin usein, varsinkin sisäleikeissä, Noki tekee aloitteen tai haluaisi vielä jatkaa, kun Velho alkaa jo väsähtää. Pojat ovat kivasti löytäneet molemmille sopivan tavan leikkiä, vaikka ulkona huomaakin sen, että Noki on ihan vain juoksija ja Velho tykkää juoksemisen lisäksi fyysisyydestä. Tuntuu kuitenkin, että molemmat ovat tulleet siinä asiassa toisiaan vastaan. Velhon fyysisempi ja rajumpi leikkityyli näkyy kyllä edelleen hippaleikeissä siten, että jos Velholla ei ole lelua suussaan, se iskee hampaansa toistuvasti Nokin pyllyyn ja Noki voi muutenkin joutua vähän alakynteen. Siksi kannamme nykyään lelua lenkeillä mukana, ja Velho osaa tulla jo itsekin sitä pyytämään, kun juoksuleikit alkavat. Lelun kanssa pojat saavat myös hyvät vetoleikit aikaiseksi.

Leikkimisen lisäksi Velhosta on toki muutenkin seuraa Nokille. Arvelen, että koirakaverin läsnäolo on yksinoloissa kiva asia – Nokin yksinolot kotona sujuvat rauhallisesti, mutta yksin oleminen on sen mielestä kuitenkin vähän epämukavaa – ja tietysti kaveri on arjessa muutenkin koko ajan läsnä. Velhon ollessa pienempi pojat hengasivat usein niin, että Velho nosti etutassunsa Nokin selkään ja katseli siitä maailmaa, ja joskus Noki vaikutti jopa pitävän siitä. Ihan kamalan söpöä. 

Toivoimme myös Nokin itsevarmuuden kasvamista, ja suureksi iloksemme se on toteutunut kanssakäymisessä Velhon ja muiden koirien kanssa. Suurin syy itsevarmuuden lisääntymiseen lienee tietysti se, että Noki on pentuun nähden auktoriteettiasemassa. Lisäksi alkuvaiheessa kannustimme Nokia pitämään puolensa: kehuimme sitä, kun se ärähti Velholle (koska se ei todellakaan tiennyt, voiko niin tehdä) tai vaikkapa piti kiinni lelusta luovuttamatta sitä heti pennulle. Enää Noksu ei tarvitse samanlaista tsemppausta meiltä, ja aikuistuminen ja lisääntynyt itsevarmuus näkyy myös muiden koirien kanssa. Nokille on tehnyt taatusti hyvää sekin, ettei se enää ole kaiken huomiomme keskipiste ja ainoa silmäterämme, vaan se joutuu väistämättä ottamaan myös itse enemmän vastuuta itsestään.

Muita kivoja, yksittäisiä muutoksia ovat ainakin ruokahalun parantuminen (se tosin on ollut jokseenkin kausittaista ennenkin, mutta eiköhän toinen koira silti vaikuta asiaan todella paljon) ja fyysisen kunnon kehittyminen, ainakin oletettavasti, koska Noki juoksee Velhon kanssa paljon. Ainahan se on kulkenut lenkeillä monipuolisessa maastossa vapaana, mutta ei se yksikseen juoksentele, ellei joku sitä erikseen juoksuta. 

Haasteitakin on toki ollut: Noki oli pitkään melkoinen ressukka ja stressasi, kun Velhoa kiellettiin tai komennettiin jostain edes normaalilla, neutraalilla äänellä. Jo Velhon puuhatessa jotain kiellettyä Noki usein tuumasi, että voi voi sentään, noin ei saisi tehdä, on vähän ikävää nyt, huolest. Pikkuhiljaa tilanne on helpottunut, kun Noki on tottunut ja Velho on kasvanut eli lopettanut pahimmat pentupuuhastelunsa. Edelleen Noki on kyllä kamalan kiltti ja tottelee kaikkia Velholle osoitettuja käskyjä – myös alasmenokäskyä silloin, kun on jo valmiiksi lattialla – mutta samanlaista ahdistumista ja stressaamista ei enää ole.

Harrastusrintamalla on tapahtunut sellainen muutos (sen lisäksi, että minulla itselläni menee koiraharrastukseen nyt vähintään tuplasti enemmän aikaa), että Noksun treeneistä on tullut minulle hyvin spesiaalia, kahdenkeskistä laatuaikaamme. Sitä treenit ovat tietysti Velhonkin kanssa, mutta Nokin kanssa se korostuu ja voin myös huomata eron aiempaan. Nokin kanssa olemme muutenkin jo tiiviisti yhteen hitsautunut tiimi, jossa molemmat tuntevat toisensa läpikotaisin. Sellaista osaa arvostaa ihan eri tavalla nyt, kun pentu on saanut huomaamaan, mitä kaikkea Noki oikeastaan osaakaan ja miten paljon olemme yhdessä tiiminä kehittyneet. Velhon kanssa tietysti vielä opetellaan yhdessä, ja on ollut ihan todella mukavaa saada monipuolisuutta harrastamiseen: pojat ovat hyvin erilaisia ja koulutuspolkujensa eri vaiheissa, ja lisäksi molempien kanssa on erilaiset tavoitteet ja ehkä osittain myös lajit. 

Velho on äärimmäisen rakas ja mainio tyyppi, ja olen itsenikin puolesta valtavan onnellinen, että saimme sen perheeseemme, mutta vähintään yhtä onnellinen olen Noksun puolesta: sillä on vihdoin ikioma ystävä.

Lomat lomailtu

Kesä meni ihan hujauksessa, mutta ei oikeastaan pahemmin edes harmita, että loma loppuu nyt. Aloitan uudessa työpaikassa ja olen siitä innoissani, ja ehdimme kesällä tehdä monenlaista. Viileämmät kelitkin ovat enemmän kuin tervetulleita – varmaan kaikkien muidenkin koiraihmisten mielestä.

Poitsut ovat autoilleet (meillä on uusi, iso auto!), mökkeilleet, telttailleet, leikkineet ja makoilleet ulkona. Velho on uinut paljon (!), ja Noki on ollut hengessä mukana. Noki pääsi soutuveneellä kalastusretkelle. Velhon mielestä sellainen on tylsää paikallaan kököttämistä. Molemmat olivat reippaita reissukavereita ja rauhallisia telttayöpyjiä.

Koirakohtaamisia on ollut monenlaisia: Eräässä aittamajoituksessa isäntäparin pikkukoira ei oikein pitänyt Nokista ja Noki joutui sen tossun alle konflikteja kiltisti vältellen. Velho vain hessuhopoili menemään eikä sille ärhennelty, tai jos ärhenneltiinkin, se ei ottanut sitä kovin vakavasti. Samassa paikassa yöpyi myös toinen perhe koiran kanssa, ja kaikki neljä koiraa kulkivat pihamaalla vapaina ilman suurempia konflikteja. Reissun loppupuolella puolestaan olimme koirien kanssa uimassa epävirallisella uimarannalla metsässä, kun samalle rannalle tuli myös toinen porukka koiran kanssa. Koirat tutustuivat rauhallisesti toisiinsa ja keskittyivät sitten taas vesileikkeihin omien perheidensä kanssa ilman hihnoja, ja saimme kaikki viettää rantapäivää rauhassa (kunnes rannalle tuli lisää ihmisiä ja me siirryimme väljemmille vesille). Se oli tosi kiva kokemus.

Erityinen koirakohtaaminen oli Tampereella agilitykisoissa, jossa tapasimme Velhon isän Jampan. Oli tosi kiva nähdä Jamppa omistajineen, ja isässä ja pojassa oli paljon samaa! Jamppa oli kisaamassa, ja minä ja Velho kisaturisteilimme sillä aikaa kun Noki, kepo ja kepon kaveri viettivät keskustapäivää. Molemmat pojat käyttäytyivät tahoillaan hienosti, vaikka kisapaikalle saapuessamme Velhon piti huudella vähän kaikille ja Nokikin lähti oudossa tilanteessa siihen mukaan. Noksu ei ollut koskaan ennen ollut agilitykisoissa, eikä se nytkään tosiaan ollut kovin kauaa ennen kuin lähti keskustaan. Keskustassa se oli päässyt terassille, jätskikiskalle ja Stockmannille ja käyttäynyt kuulemma hyvin, kuten aina. Alun huutamisen jälkeen Velhokin petrasi, otti loppuajan kisapaikalla oikein rennosti, lopetti huutelut ja oli tosi mukavaa seuraa. Se osaa ottaa ikäänsä ja tiettyyn hulivilimäisyyteensä nähden yllättävän lunkisti monenlaisissa tilanteissa, ja siitä olen kyllä valtavan kiitollinen.

Jamppa-isä ja Velho. Kuva: Silja Larmu.

Muutama päivä sitten olin mätsärissä talkoolaisena ja esittämässä Vosia, ja ilmoitin sitten samalla Velhonkin mukaan, jotta sekin saisi jotain aktiviteettia. Viileässä hallissa tapahtuva aktiviteetti kuulosti hyvältä idealta. Kehäkäytös oli Veltsulla vielä hyvin muistissa, ja hienolla esiintymisellään se ansaitsi punaisen nauhan ja lopulta pentujen PUN4-sijan. Se pieni hassulainen sai jopa ruusukkeen!

Mätsäriä lukuun ottamatta en ole tehnyt koirien kanssa yhtään mitään harrastusjuttuja heinäkuussa, vaan olemme olleet ihan sataprosenttisesti lomalla koko kuukauden. Nyt alkaa olla aika palailla pikkuhiljaa harrastusten pariin. Kohta molempien poikien viikkoryhmät käynnistelevät toimintaansa, ja jos kelit tästä pian viilenevät, Velho pääsee maastotreeneihinkin. Omasta loppuvuodestani on töiden puolesta tulossa raskas, joten yritän parhaani mukaan pitää kiinni palauttavasta tekemisestä koirien kanssa. 

Yritän myös ottaa tästä mallia.

Velhon ja vähän Nokinkin kesäjuttuja

Valmistuin kesän alussa filosofian maisteriksi (hyvä minä!), ja pojat olivat mukana valmistujaisissani. Koiria ei saanut ottaa sisätiloihin, mutta ne hengailivat juhlapaikan pihalla kiinni sidottuina. Velho välillä makoili rauhassa ja söi luutaan, välillä (lue: liian usein) huusi, lähinnä turhautumistaan, kun ei päässyt sisälle. Ihmisiä se tervehti avoimesti ja reippaasti. Oikein kehityskelpoinen juhlavieras, sanoisin. Noki käyttäytyi tietysti hyvin, onhan se aikuinen ja kultapoika. Juhlien jälkeen kävimme vielä mummollani kylässä, Velho ensimmäistä kertaa. Pyörätuolilla liikkuva mummo oli Veltsulle uusi tuttavuus ja pelkäsin Velhon olevan turhan innokas, mutta lapsikoira käyttäytyikin kauniisti: se tervehti mummoa oikein nätisti, tutustui asuntoon rauhallisesti, nakersi vähän mummon avustajan antamaa porkkanaa ja kävi sitten päiväunille. 

Lapsikoira alkaa oikeastaan pikkuhiljaa olla jo teinikoira. Velholla on ikää nyt yhdeksän kuukautta ja pari viikkoa päälle, ja ihan parin viime päivän aikana se on saattanut pikkuisen nostaa toista takajalkaansa pissatessaan. Käytännössä se siis vielä söpösti kyykkypisuttelee. Samalla se on kuitenkin niin iso poika, että – vastattuaan muutaman remmirähjän huuteluihin – se on alkanut huudella toisille koirille, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tilanteet saa kyllä yleensä hyvin katkaistua ja Velholle nopeasti järkeviä ajatuksia pääkoppaan, joten en oikeastaan ole huolissani. Jossain teiniaivojen perukoilla Velholla on muutenkin olemassa jo aiemmin opittu käytösmalli, jossa se tulee oma-aloitteisesti hakemaan kontaktia nähdessään koiran. Kyseinen käytösmalli on tällä hetkellä hieman unohduksissa, mutta Velho on niin ahne ja nopea oppimaan, että kyllä se sieltä taas muistuu mieleen. 

Hihii olen vain pieni hassulainen t. Velho

Velho on hassu tyyppi, kun se on vielä ihan lapsi ja luonteeltaan muutenkin sellainen hupiveikko-hulivili, mutta sitten kuitenkin se on monilta osin mukavan järkevä ja hyväkäytöksinen jo nyt. Se on tänä kesänä yllättänyt positiivisesti esimerkiksi kepon perheen luona, jossa kanat saavat kesäisin olla vapaina pihalla. Olin valmistautunut käyttämään kanojen kanssa oleilun harjoittelemiseen aikaa, mutta yllätyksekseni Velho suhtautui vapaana käyskenteleviin kanoihin ensitapaamisella aika samalla tavalla kuin Noki pienenä: se oli hyvin utelias ja lähestyi kanoja aluksi kiinnostuneena, mutta kääntyi tai pysähtyi pyynnöstä ja hoksasi nopeasti, että kanojen lähestyminen ei ole toivottua. Seuraavalla kerralla olimme maalla viikon, ja koko aikana Velholle piti sanoa ehkä kolme kertaa liiallisesta kiinnostuksesta kanoja kohtaan. Onnea on fiksut ja kiltit koirat ja se, että Noki on näyttämässä Velholle mallia.

Velho oli maalla muutenkin ihan elementissään. Nokikin nauttii maalla olemisesta kovasti ja rakastaa esimerkiksi omaa tonttia, mutta Velhosta näkee vielä selvemmin, että se on sielultaan aivan maalaiskoira kaikin puolin. Onneksi maalaiselosta haaveilee itse kukin tässä taloudessa ja nyt valmistuttuani haaveiden eteen voi ehkä joskus jopa tehdäkin jotain. Myös mökillä juhannuksena oli ihanaa katsella koirien pihapuuhia, kun molemmat pojat osoittivat olevansa ehtoja skotlantilaisia paimenkoiria ja touhusivat ulkona kaikenlaista jokapäiväisestä sateesta välittämättä. Touhuamisen jälkeen Velho nukkui kyljellään sateessa keskellä pihaa. Olisi se tietysti sisällekin saanut mennä, mutta se viihtyi erinomaisesti ulkona ja sen turkkikin hoiti hommansa hyvin eli hylki vettä ja piti koiran lämpöisenä.

Mökillä nukuimme teltassa, koska populaa oli paljon ja mökkimme on hyvin pieni. Se oli Velhiksen ensimmäinen kerta teltassa, mutta yöt sujuivat senkin osalta aivan moitteettomasti; Noki on nukkunut teltassa monta kertaa aiemminkin. Päivisin Veltsu yritti hyvin innokkaasti leikkiä isäni corginartun kanssa, mutta corgi oli niin paljon pienempi ja hitaampi – ja myös kamalan kiltti – että se jäi jatkuvasti Velhon jalkoihin ja meni mukkelis makkelis. Velho on aika fyysinen leikkijä, eikä se aina osaa olla kohtelias tai varoa pienempien, kiltimpien kavereiden kanssa. Vetoleikit corgin kanssa sentään sujuivat kivasti! Noksukin pyöri mökillä tietysti kaikessa mukana, kirmaili Velhon kanssa tuttuun tapaan innokkaasti ja oli koko ajan siellä missä minäkin. Rutiinien puute ja vähentynyt levon määrä lisäsivät huolta ja ahdistusta pienessä Nokeliuksessa, mutta kaikenlainen yhdessä puuhasteleminen ja ulkona oleskeleminen oli sen mielestä kovin mukavaa. 

Vähän treenikuulumisia

Treenirintamalla on ollut varsin aktiivista viime aikoina, mikä ei toki sinänsä ole ihme, kun koiria on nykyään kaksi ja maastokausi on käynnissä eli lajivalikoimakin laajempi. Yritän ottaa tästä nyt kaiken irti, koska tiedän, että syksystä on uuden työni vuoksi tulossa raskas ja treenaaminen tulee jäämään vähemmälle. Sain kyllä puolivahingossa Velhollekin ryhmäpaikan syksyksi tokon alkeisryhmästä, eli kyllä molemmille tulee taatusti säännöllistä treeniä kuitenkin. Noksu jatkaa kesän jälkeen samassa tokoryhmässä, jossa tälläkin hetkellä olemme.

Noksuttimen kanssa onkin nyt treenattu tokoa oikein hyvällä fiiliksellä! Tokomotivaationi on vuosien aikana mennyt aikamoista vuoristorataa, mutta tällä hetkellä tekeminen tuntuu tosi hyvältä. Jopa seuraamistunnelin päässä näkyy heikkoa, hyvin varovaisesti voimistuvaa valoa. Luulen, että olen päässyt tietyistä paineista eroon, koska olen päättänyt laitattaa Nokille kemiallisen kastraation tässä jollain aikataululla emmekä ole sitä ennen menossa kokeeseen. Kemiallisestahan tulee jostain älyttömästä syystä kahden vuoden dopingvaroaika, eli kokeet eivät ole millään tavalla ajankohtainen asia vielä hyvään toviin. Tieto siitä lienee poistanut treenaamisesta – erityisesti seuraamisen eli sen suurimman ahdistustekijän treenaamisesta – paineita, vaikka järjellä olen tietysti koko ajan osannut ajatella, että paineet ovat ihan turhia. Ihmismieli ei vain aina ole niin yksinkertainen.

Pari päivää sitten kokeilin Nokin kanssa jälkeä ensimmäistä kertaa, kun olimme koko perhe yhdessä lenkillä. Nokilla on pohjalla jo niin monia nenänkäyttö- ja esine-etsintätaitoja, että laitoin sen suoraan vaan kepon tekemälle jäljelle ilman mitään keppimotivaatiohässäköitä, saati sitten namijälkeä tms. Jälki oli toki hyvin lyhyt ja päättyi muistaakseni heti ensimmäiseen tai viimeistään toiseen keppiin, mutta kuten arvelinkin, Noksu suoriutui tehtävästä loistavasti ja käytännössä osasi homman jo, vaikka ei ollut sitä aiemmin tehnytkään. Se on kyllä ihan hirmuisen taitava ja monipuolisesti kaikenlaisia juttuja osaava tyyppi, ja olen tosi ylpeä meistä molemmista, kun olemme yhdessä opetelleet niin monia asioita. Noki pääsi myös etsimään yhden Velholta kadonneen kepin metsästä esineruutukäskyllä (olin pyörinyt alueella Velhon kanssa jo tovin), ja sehän suoritti. Kepo ei ollut piiiitkään aikaan nähnyt Nokin esineruutua ja oli aika vaikuttunut. Mikä erinomainen pikkupoika Nokelius onkaan! 

Velhon kanssa maastolajeja on tehty nyt paljon enemmän kuin tokoa/tottista (ehkä liiankin paljon enemmän, koska Velho osaa suunnilleen tulla perusasentoon ja siinä se). Maastoleirin jälkeen olemme treenanneet hakua, esineruutua ja jälkeä. Olen tietysti puolueellinen, mutta Veltsu(kin) tuntuu olevan monessa asiassa ihan luonnonlahjakkuus ja se tuntuu oikeasti hyvin lupaavalta harrastuskaverilta. Jäljestyksessä olemme päässeet toistaiseksi pisimmälle: aloitimme tekemällä muutaman keppiruudun, sitten yhden ihan pienen 10–15 metrin pituisen ja ensimmäiseen keppiin loppuvan jäljen, sitten ehkä 40–50 metrin ja parin kepin jäljen, jonka kepo kävi polkemassa Velhon katsellessa ja joka ajettiin heti tuoreeltaan (jännä juttu, että Veltsu paahtoi sillä jäljellä eteenpäin pää viidentenä jalkana ja maltti oli vähän kadoksissa...). Tänään Velho ajoikin jo ihan oikean, neljä keppiä sisältävän jäljen, jonka treenikaveri oli käynyt polkemassa ja joka oli vanhentunut ehkä puolisen tuntia tai jotain sinne päin. Lapsikoira oli aivan loistava, vaikka väsy hieman jo painoi – yleensä Velho on vauhdikkaampi ja kepeillä paljon riehakkaampi – enkä minä osannut käsitellä upouutta jälkiliinaamme.

Kyllä on ilo ja onni tällaisten koiraystävien kanssa harrastaa! <3

Velho maastoleirillä ja pentunäyttelyssä

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, Velho korkkasi elämänsä ensimmäisen maastokauden Collieyhdistyksen maastoleirillä Kokemäellä. Kannatti lähteä yksin ajelemaan seitsemän tuntia suuntaansa, koska leirillä oli kivaa, Veltsu oli mitä mukavin ja vaivattomin leirikaveri ja sen kanssa oli huippuhauskaa treenailla! Olimme Sara Jääskeläisen kouluttamassa lajitutustujien ryhmässä, ja ehdimme viikonlopun aikana tutustua hakuun, jälkeen, esineruutuun ja tarkkuusruutuun – kaikkiin ihan alkeistasolla toki – ja teoriatasolla myös pudotetun esineen noutoon. Pidin kouluttajastamme ja ryhmästämme, ja oli tosi mukavaa päästä tekemään kaikenlaista noinkin monipuolisesti. Lajit alkeistreeneineen olivat minulle toki jo aika tuttuja jälkeä lukuun ottamatta, Nokihan tekee noista kaikkia paitsi (toistaiseksi) sitä, mutta oli antoisaa kuulla tutuistakin lajeista taas yhden uuden kokeneen harrastajan näkövinkkelistä. Kouluttaja myös näytti muutamia juttuja omilla koirillaan, ja varsinkin jäljen ja kokeenomaisen pudotetun seuraaminen oli kyllä kivaa.

Velhon leirikäytös oli aivan 6/5, ja voin hyvillä mielin lähteä sen kanssa leireilemään toistekin. Majoituimme kahden hengen huoneessa, enkä tuntenut huonekaveriamme entuudestaan. Koirakämppiksellämme oli juoksut, mutta Velho on onneksi vielä niin lapsonen, ettei se ainakaan osoittanut ymmärtävänsä juoksuista yhtään mitään. Siksi meidät uskallettiinkin laittaa samaan huoneeseen. Velho lepäili häkissään aivan rauhallisena sekä yöllä että yksin ollessaan, ja treeneissä se odotteli autossa kiltisti. Olen kyllä valtavan iloinen sen taidosta rauhoittua niin häkissä kuin autossakin – toivottavasti tilanne pysyy aina samanlaisena.

Esineruutu

Pääsimme ensimmäiseen esineruututreeniimme heti perjantai-iltana, suoraan 7 tunnin ajomatkan päätteeksi. Velho teki esineiden bongailua: ruudun etureunaan oli viljelty esineitä, ja käveleskelimme alueella rauhassa toivoen, että koira bongaisi esineet ja reagoisi niihin. Ja Velhohan reagoi! Se nappasi heti ensimmäisen löytämänsä esineen suuhunsa ja tuli leikkimään sillä kanssani, minkä jälkeen se alkoi selvästi käyttää nenäänsä ja etsiä, että olisiko täällä vielä lisää. Esinemotivaatiota ei siis tarvinnut kaivella lainkaan. Esineitä löytyi muistaakseni kuusi, ja kaikki sujuivat aika lailla yhtä hyvin. Velho toi esineitä minulle hienosti, mutta palauttamista on kyllä koko ajan vahvistettava, koska Velho myös rakastaa lähteä kirmailemaan löytämänsä aarteen kanssa. 

Seuraavassa esineruututreenissä sunnuntaina otimme jo pari askelta eteenpäin. Ensin minä heitin esineen itse metsään Velhoa pidellen ja lähetin koiran sitten perään. Hyvin meni, mutta tehtävä olikin kyllä helppo, koska esine jäi aika lähelle ja Velho näki sen koko ajan. Toisen esineen kouluttaja vei metsään samalla hieman hetsaten Velhoa, ja vapautin koiran, kun kouluttaja oli palannut viereemme. Nyt Velho joutui jopa käyttämään nenäänsä ja etsimään esinettä. Hienosti löytyi! Palautus ei muistaakseni ollut aivan suoraan minulle, vaan siinä oli joku pieni ilokirmailu välissä, mutta vahvistellaan, vahvistellaan. Jätimme treenin siihen, koska elimme sunnuntai-iltapäivää, Velho alkoi olla väsynyt ja meidän piti lähteä kotimatkalle.

Haku

Hakumaastomme oli todella tasaista ja helppoa, toisella puolella oli vain vähän jotain pientä kukkulaa, mutta varsinkin aloittelijoille se sopi erinomaisesti. Velhon ensimmäinen treeni oli tyypillinen vauvatreeni: maalihenkilöt näyttivät Velholle herkkuja, hetsasivat, juoksivat metsään vähän matkan päähän ja ”piiloutuivat”, Velho päästettiin perään. Ensimmäinen taisi olla noin 10 metrissä. Velho lähti vauhdilla, mutta juuri ennen ukkoa tuli pieni säpsähdysloikka ja epäröinti, että mikäs tyyppi sinä sittenkään olet ja miksi olet siellä maassa. Hyvin pentu kuitenkin meni palkalle, ja seuraavilla ukoilla ei ollut enää mitään epäröintiä. Kolmannelle Velho pääsi karkaamaankin, kun se oli niin kovasti menossa. Etäisyyttä kasvatettiin loppua kohden niin, että neljäs eli viimeinen ukko oli jo aika syvällä.

Lounaan jälkeen teimme villin eläinkokeen: ensimmäinen ukko oli jo valmiiksi piilossa syvällä ja antoi pelkän ääniavun. Velho lähti taas vauhdilla, mutta sitten sillä loppui usko kesken. Aikamme siinä säädettyämme menin Velhon kanssa yhdessä katsomaan ukkoa, minkä jälkeen lähetin uudestaan vähän lähempää ja Velho löysi perille. Toisen ukon kävimme saattamassa piiloon noin 40 metriin, minkä jälkeen palasimme keskilinjalle ja lähetin. Hienosti meni. Kolmatta en enää kunnolla muista, mutta se oli ehkä joku näyttäytyminen + ääniapu 50 metrissä. Neljäs oli ääniapu noin 20–25 metrissä, mutta Velho myös vähän vahingossa näki ukon koko ajan.

Hienosti meni siis! Lounaan jälkeisessä eläinkokeessa Velho joutui vaikeaan paikkaan, mutta saimmepahan ainakin tiedon siitä, että niin vaikeat hommat eivät vielä suju ja osasimme helpottaa seuraavia pistoja sen mukaan. Velho sai myös heti kokemusta pressuista ja niiden alla olevista ukoista, koska näkyvyys maastossa oli niin hyvä, että pressut olivat käytännössä välttämättömiä piiloutumisessa.

Kuva: Tiina Heikkinen

Jälki (keppiruutu)

Jälkeä lähestyimme keppien opettamisen kautta. Velho teki kaksi keppiruutua: tallasin ruudun (noin 3x3 metriä), tiputin sinne neljä keppiä, menin Velhon kanssa ruutuun pyörimään. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini keppiruuduista näin: ”Täykky! <3 Kunnon bileet, Velho rakastaa keppejä, suuri motivaatio.” Kertonee olennaisen. :D

Heti ensimmäisellä kerralla pentu reagoi hajuun heti, löysi kepin lähes välittömästi, otti sen suuhunsa ja tuli bilettämään kanssani. Toinen keppi löytyi yhtä hyvin. Kolmannessa vähän kesti ja Velhoa piti hieman ohjata takaisin haistelemaan, mutta senkin löytyminen oli Velhosta sitten kovin riemastuttavaa. Lopetimme treenin siihen. Toinen keppiruutu meni oikeastaan samalla tavalla, paitsi että Velho etsi kaikki neljä keppiä (viimeisen löytämisessä kesti taas pidempään).

Väittäisin, että keppiruutu oli kaikista viikonlopun puuhista Velhon lemppari!

Tarkkuusetsintä

Tarkkuusetsintää teimme ensimmäisellä kerralla metsätiellä siten, että kouluttaja näytti esinettä koiralle ja tiputti sen maahan, koira päästettiin välittömästi esineen luo ja pienestäkin kiinnostuksesta palkattiin esineen lähelle. Veltsu meni esineille joka kerta heti kiinnostuneena. Toisella kerralla teimme metsätiellä yhden samanlaisen muistutteluna, mutta sitten siirryimme metsään (matalan kasvillisuuden kohdalle) tallattuun ruutuun. Kouluttaja näytti esinettä koiralle, kävi tiputtamassa sen ruutuun, palasi takaisin, koira päästettiin etsimään. Velho oli edelleen kiinnostunut, käytti hyvin nenäänsä ja löysi esineet hyvin. 

Olen opettanut tarkkuusruudun Nokille nenäkosketusilmaisun kautta, ja todennäköisesti kokeilen Velhollekin samaa, vaikka leirillä aloitimmekin eri tavalla. Ajatus nenän käyttämisestä ja pienten esineiden etsimisestä on kuitenkin nyt istutettu lapsikoiran päähän!

Velho palauttamassa keppiä. :D Kuva: Tiina Heikkinen.

Tällä viikolla Velholla on ollut ihan erilaista ohjelmaa, koska kävimme tänään pentunäyttelyssä Outokummun ryhmiksessä. Sarianna puunasi pitkätukan näyttelykuntoon tiistaina (kiitos vielä!). Pentukehässä oli kiva käydä pyörähtämässä ihan kokemuksen vuoksi ja toki myös mielenkiinnosta tuomarin arviota kohtaan. Näyttelypaikalle saapuessamme Velho pisti sellaisen – sille hyvin epätyypillisen – huutokonsertin käyntiin ihan tyhjästä, että mietin, mitähän tästä tulee. Se huusi lähes koko matkan kehän laidalle, kunnes sain tavarat laskettua käsistäni ja Velhon häkkiin, jonne se sitten rauhoittui heti. Loppuajan se käyttäytyi onneksi hienosti ja oli oikein kuuliainen, ja olen kehäkäytökseenkin tyytyväinen. Velho malttoi upeasti seistä paikallaan, antoi hienosti tuomarin käsitellä ja mitata (ei otettu tarkkaa mittaa) ja kulkikin ainakin puolet ajasta kiltisti ravaten. Toinen kierros kehän ympäri alkoi tosin jo kyllästyttää ja Velhosta oli hauskempaa loikkia olkapääni korkeudelle kuin ravata.

Velho oli ainoa colliepentu. Tuomarina oli Jaana Kummala. Arvostelussa lukee Velhon olevan 8-kuinen, mutta ei se vielä ole, sunnuntaina vasta. Kummala sanoi Velhosta tänään näin:

”8 kk. Keskikokoa kookkaampi vielä kesken kehityksen, mittasuhteiltaan lupaava pentu. Vielä kapea rinta ja eturinta. Hyvä pään kiila. Tasainen kallo. Hyvät silmät. Turhan raskaat korvat. Hieman luisu lantio, muuten ok kulmaukset. Lupaava sivuliike. Kovin ahdas edestä ja takaa. Miellyttävä eloisa käytös.”

Kuulemma Velho saisi lopettaa korkeuskasvunsa nyt, ja kuulemma korville pitäisi tehdä jotain. Kumpikaan asia ei tullut yllätyksenä, ja kumpikaan asia ei minua myöskään hirveästi kiinnosta. :D Mutta oli kiva kokemus! Seuraavan ja varmaan viimeisen kerran Velhon voi tavata näyttelykehässä sitten joskus aikuisena.

Kuva: Elina Etholén

Kuva: Elina Etholén

Toukokuun kuulumisia

Tovi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Koko kevät on ollut aikamoista haipakkaa ja omassa elämässäni on tapahtunut vaikka mitä, mutta oikeastaan vain hyviä asioita – tämä kevät on ollut todella ihana. Koirien elämä on tietysti ollut rauhallisempaa ja tasaisempaa, mutta on tässä silti niidenkin kuulumisia kerrottavana viimeisen kuukauden ajalta.

Pojat olivat tässä toukokuussa hoidossa vähän reilun viikon, molemmat omilla tahoillaan, kun me ihmiset lähdimme junalla Tanskan ja Sveitsin kautta Italiaan. (Pitäisiköhän kirjoitella reissukertomusta tänne, vaikka se ei koiriin liitykään...?) Noki meni hoitoon Veikko-veljensä luokse, ja kaikesta päätellen sillä oli hoitopaikassaan aivan ihanaa. Myös meistä on ihanaa viedä Noksu Veikon luokse hoitoon, koska veljekset ovat ihan älyttömän samanlaisia keskenään ja tiedän, että hieman hassua ja kovin herkkää Nokia ymmärretään siellä täysin. Pojat olivat aikuistuneet ja etenkin Noki saanut itsevarmuutta (kiitos Velhon) sitten viime näkemän, mutta hienosti ne tulivat edelleen juttuun. 

Velho puolestaan jäi tänne Joensuuhun kaverilleni ja oli hurmannut kaikki, ilmeisesti myös jonkun vähän koirapelkoisen ihmisen, ulkonäöllään ja ystävällisyydellään. En ihmettele yhtään. Sekin oli pärjäillyt hoidossa hyvin, mitä nyt oli esitellyt aktiivisen ja puuhakkaan nuorukaisen parhaita puolia ja tehnyt tuhojaan. Onneksi sen hampaisiin ei ollut päätynyt mitään hirmuisen arvokasta tavaraa.

Ai niin, ennen reissuamme kävin Veltsun kanssa tutustumassa sen tulevaan hoitopaikkaan ja pyörähdimme samalla sitten markkinoillakin nopeasti, kun siinä lähellä olimme. Kävelimme tyhjän torin poikki satamaan ja pujottelimme markkina-alueen läpi metrilaku- ja muikkukojuille. Velho oli niin reipas, hyväkäytöksinen ja mutkaton markkinaseuralainen, että se sai lautaseltani pari muikkua palkinnoksi. 

Reissusta ja hoitopaikoista kotiuduttu. Pitkätukalla oli vissiin ikävä isoveikkaa.

Viikko sitten, reissun jälkeen siis, oli taas Noksun hieronta. Nahkalassie oli viimeksi kovin juntturassa, mutta nyt tilanne oli onneksi hyvä: vasemman lavan yläosassa oli joku yksittäinen kohta ottanut osumaa ehkä törmäyksestä ja reidet olivat jokseenkin kireät runsaasta juoksemisesta, mutta mitään sen kummempaa ei ollut.

Nokin häntäkin on jo kunnossa, tai siis ainakin täysin oireeton. Uusia röntgenkuviahan siitä ei ole, eli en voi varmuudella tietää, onko se luutunut vai ei. Noki olisi tarkoitus viedä hammashoitoon ja -röntgeniin tässä kesän aikana, ja ajattelin samalla pyytää kontrollikuvat hännästä. Yritin jo varatakin hampilääkäriaikaa, mutta klinikalla on jo niin pitkä jono ja kesälomatkin tulossa, että uusia aikoja ei toistaiseksi varata. Lähialueen toinen hammasröntgenlaite löytyy kaupungin kalleimmalta klinikalta. En haluaisi odotella tämän asian kanssa syksyyn, koska Nokin hammashoito on ollut tehtävälistalla jo aika kauan, joten lienee vain nöyrästi annettava monia euroja sitten sinne kalliiseen paikkaan. //Muoks. Juuri saamani tiedon mukaan hammasröntgeneitä löytyykin tästä kylästä useampia!

Viime viikolla pääsimme aloittamaan maastokauden! Noki korkkasi maastokauden ensimmäisenä oman seuramme hakuporukan treeneissä. Tarkoitus oli etsiä kolme ukkoa ilman apuja ja suorapalkalla, koska ilmaisu (rulla) on vielä alkutekijöissään. Noki löysi kaksi ukkoa hyvin, vaikkakin eri järjestyksessä kuin oli tarkoitus, ja luulimme sen löytäneen myös kolmannen, kun koira palasi metsästä huuliaan nuoleskellen kuin olisi juuri saanut palkkaa. Kenelläkään ei siis silloin ollut radiopuhelimia mukana (hyvin säntillisesti treenaava hakuryhmä kyseessä, kuten näkyy, mutta ensi kerralle radiopuhelimet kyllä otetaan), joten kommunikaatio keskilinjan ja ukkojen välillä ei toiminut. Aloimme purkaa rataa, ja tajusin vasta hetken kuluttua, ettei viimeistä ukkoa näy missään. Sitten bongasinkin hänet vilkuttelemassa metsässä, että täällä ollaan ja vieläkö se koira on tulossa etsimään. No mutta, Noksulla oli hyvin hauskaa, vaikka treeni ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan – eikä se Noksun kanssa olekaan niin justiinsa, koska emme treenaa koetavoitteellisesti.

Viikonloppuna myös Velho pääsi aloittamaan maastokauden, elämänsä ensimmäisen sellaisen, ja sepä aloitettiin ihan isosti Collieyhdistyksen maastoleirillä. Se tarvitsee kuitenkin ihan oman julkaisunsa, joten siitä lisää hieman myöhemmin.

Hyvää koiranpäivää!

Kirjoittelen tätä pöytäkoneella epämukavalla työasemalla, koska Velho söi läppärini johdon katki. Kuusi vuotta sitten hankittu läppäri on ilmeisesti jo niin muinaista teknologiaa, että uutta johtoa piti ihan metsästää ja lopulta sellainen tehtiin 45 eurolla. Tai no sitä tehdään edelleen, koska se ei toiminutkaan kunnolla ja minun piti viedä se takaisin liikkeeseen korjattavaksi – sen jälkeen, kun olin soittanut äidille itsevarmuustsemppi- ja perseellepotkimispuhelun, koska vihaan reklamaatioiden tekemistä.

Onneksi Velho on niin söpö, ettei sille voi olla ärsyyntynyt tällaisesta tihutyöstä.

Pojat olivat kepon kanssa parisen viikkoa sitten reissussa maalla kepon perheen luona. Velho ei ollut käynyt siellä joulun jälkeen, ja ihan rehellisesti sanottuna jännitti laittaa pojat kepon matkaan. Puolustuksekseni sanottakoon, että niin jännitti kepoa itseäänkin, mutta tyypit pärjäsivät ilmeisesti hyvin! Molemmat koirat olivat kuulemma hirveän onnellisia päästyään perille. Nokia aina vähän stressailee, koska kepolla on iso ja äänekäs perhe ja porukkaa kulkee isossa talossa koko ajan vähän miten sattuu, mutta toisaalta se nautiskelee täysillä maaseutuelämästä ja omalla tontilla puuhastelemisesta. Velhon mutkattomuuskin varmaan tekee Noksulle hyvää – paikka ei toki ole Veltsulle vielä kovin tuttu, mutta se oli kuulemma ollut oikein reipas. Yläkertaan vievien portaiden kanssa sillä oli aluksi vaikeuksia, mutta niistäkin päästiin yli.

Poikien reissun aikoihin Noksu pääsi viimein eroon häntäteipistään. Häntä ei tunnu vaivaavan sitä enää mitenkään ja näyttääkin ihan normaalilta, mutta aion silti pyytää siitä röntgenkuvat vielä jossain vaiheessa.

Velhis on jälleen päässyt sosiaalistumaan. Olin Agiråkissa talkoilemassa koko pääsiäisviikonlopun, ja sunnuntaina kepo tuli poikien kanssa hakemaan minua Pärnävaaralta. Otimme hetkeksi Veltsun halliin hengailemaan ja katsomaan kisoja, eikä pentu ollut taaskaan moksiskaan agilitymeiningeistä tai edes vieraasta hallista. Se nautti ihmisiltä saamastaan huomiosta, kerjäsi nameja ja jotain tekemistä, yritti repiä teippejä lattiasta, makoili ja katseli muita koiria. Sarianna vähän leikitti sitä pipolla ja minä otin sen kanssa parit sivulletulot, ja Velho oli ihan kuin olisi kotonaan ollut.

Eilen lähdin sen kanssa bussilla Jokiasemalle katsomaan opiskelijoiden pientä vappusoututapahtumaa. Velhis matkusti bussissa rauhallisemmin ja hiljaisemmin kuin viimeksi, ja perillä se taas nautiskeli saamastaan huomiosta ja kerjäsi nameja ja jotain tekemistä. Se ei kyllä turhia murehdi. Ohi kulki aika paljon koiria, mutta toiset koirat eivät Velhoa pahemmin kiinnosta, jos on ruokaa tarjolla. Jotain toista pehkoa se sai käydä tervehtimässä ja yritti kovasti leikkiä, mutta kaveri ei oikein innostunut.

Kepo teki meille siellä maalla ollessaan kasan jälkikeppejä, ja Velho pääsikin vähän jo tutustumaan keppihommiin. Tallasin pienen ruudun ja laitoin kepin siihen ja Velhon etsimään. Sitten biletettiin. Ajattelin nyt myös Nokille lähteä opettamaan jälkeä, mutta en ole vielä ihan varma, miten aloitan sen kanssa, koska sillä on pohjalla jo kaikenlaisia muita etsintä- ja nenänkäyttötaitoja. Se siis kyllä taatusti saa jutun juonesta kiinni ihan hetkessä, mutta tavallaan Velhon kanssa oli silti matalampi kynnys aloittaa, koska sen kanssa lähdetään aivan täysin nollasta. Ehkä jotenkin pelkään sotkevani Nokin pään ja olemassaolevat taidot, vaikka ei kai sellaista tapahdu.

Tänään lenkillä otin Nokin kanssa pudotetun esineen noudon (oli hieno ja edelleen Nokin lempitehtävä) ja esineruudun. Esineruudussa oli suuria haasteita: jouduin lähettämään Nokin kolme kertaa, ja lopulta kävelin ihan muutaman metrin päähän esineestä ja silti löytämisessä kesti. Tajusin vasta myöhemmin, että esine oli tosi typerästi puun takana tuulen suuntaan nähden ja haju on varmasti kulkeutunut ihan minne sattuu (tai ei minnekään). En aina muista tai osaa ajatella sitä, miten tuuli vaikuttaa hajujen kulkeutumiseen, mutta pitää yrittää tsempata sen suhteen, koska Noki työskenteli todella hienosti ja sinnikkäästi ja minua harmitti sen puolesta, kun tehtävä olikin vahingossa niin vaikea. 

Vein sitten vielä toisen esineen ihan lähietäisyydelle helppoon paikkaan, jotta Noksu sai siitä kunnon onnistumisen. Lopuksi esittelin Nokin työskentelyä katselleelle Velholle esineiden etsimisen idean ihan vain heittämällä esineen metsään ja päästämällä Velhon perään etsimään. Se ei heti ottanut esinettä mukaansa vaan oli palaamassa luokseni tyhjin suin, ja sitten se joutuikin oikeasti jopa vähän käyttämään nenäänsä, kun se lähti pyynnöstäni vielä etsimään ja hakemaan esinettä. Pitkä on matka esineruudun hallitsemiseen, mutta kiva päästä taas opettamaan maastohommia alusta asti ja erilaiselle koiralle! 

Minä oikein tunnen, miten talvi valuu yltäni

"Ja tässä Ronja nyt oli, hän oli syöksynyt päätäpahkaa kevääseen. Kaikkialla hänen ympärillään oli niin ihanaa, se täytti hänet kokonaan ja hän huusi kuin lintu korkeasti ja kimeästi, kunnes hänen täytyi selittää Birkille.
– Minun oli huudettava keväthuuto, muuten halkean. Kuuntele! Kuulet kai kevään!
He olivat hetken hiljaa ja kuuntelivat miten heidän metsässään vihersi ja suhisi ja mörisi ja lauloi ja lorisi. Kevään villi, raikas laulu kaikui kaikkialla, kaikissa puissa ja kaikissa vesissä ja kaikissa vehreissä pensaikoissa. 
– Minä oikein tunnen, miten talvi valuu yltäni, Ronja sanoi. – Pian olen niin kevyt että voin lentää.”
(Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär)

Kevät! Lempivuodenaikani! Olo on kuin uudesti syntynyt. Keväällä on hirveän vaikea stressata – vaikka tässä valmistumisen kynnyksellä stressattavaa saattaisi ollakin – ja hirveän helppo tuntea olevansa niin kevyt, että voi lentää.

Velho täytti vajaa viikko sitten jo kuusi kuukautta. Aika on mennyt ihan hullun nopeasti, ja tuossa eräänä päivänä mietiskelin, että tavallaan talvikin tuntuu vain hujahtaneen ohi, kun oli pieni pennuntuoksuinen piristysruiske kotona ja pennun myötä myös enemmän eloa ja sisältöä päivissä. Kepon kanssa puhuimme pari päivää sitten siitäkin, miten hassulta tuntuu, että vain puoli vuotta aiemmin meillä oli ainoastaan yksi koira. Ajatus tuntuu nyt jo vieraalta ja kaukaiselta, ja on myös todella outoa ajatella, että juuri Velho ei olisi osa perhettämme. Veltsusta on tullut meille ihan valtavan tärkeä perheenjäsen. <3

Pojilla oli viikonloppuna kaikenlaista puuhaa, ja nyt täällä on väsyneitä koiria. Lauantaina lähdin Velhon kanssa bussilla keskustaan. Se oli Veltsulle käytännössä uutta, koska olemme matkustaneet bussilla ja käyneet keskustassa vain yhden ainoan kerran Velhon ollessa aivan pikkuruinen pentu. Nyt jo vähän isommaksi kasvanut pentu matkusti bussissa silti kiltisti ja reippaasti – vinkui kyllä, mutta se on aika pieni murhe. Pelkäsin Velhon oksentavan, koska sillä on autossa edelleen matkapahoinvointia, mutta ei se onneksi oksentanut yhdelläkään viikonlopun neljästä bussimatkasta. 

Jäimme jo yliopiston pysäkillä pois ja kävelimme siitä reilun kilometrin matkan torille. Torilavalla Kauppakadun puolella oli joku vaalitilaisuus, paljon ihmisiä ja kaiuttimista kuuluvaa puhetta, mutta Velho ei välittänyt ollenkaan. Vältimme silti menemästä ihmisjoukon keskelle ja kuljimme tyhjän torin läpi kohti Metropolia (eli jopa Joensuun mittakaavassa pientä ja hyvin hiljaista kauppakeskusta), jossa kävimme vähän pyörimässä. Sieltä lähdettyämme pidimme ulkona pari lyhyttä leikkituokiota, ja keskustassakin Velho syttyi kyllä heti lelun nähdessään. Pentu käyttäytyi keskustassa hyvin ja oli pääasiassa oikein reipas, mutta pari vähän hassuakin jännittämistä oli. Velho alkaa kuitenkin olla mörköiässä, joten ehkä jännäilyt menevät sen piikkiin. Pitää käydä uudestaan keskustassa katselemassa Velhon meininkejä, ja tuumasin, että voisi kyllä muutenkin lähteä vaikka molempien koirien kanssa pitkästä aikaa nauttimaan jokirannasta.

Keskustareissu päättyi kirjastoon, jossa minä ja kepo kävimme äänestämässä. Vähän myöhemmin päivällä piti siis tietysti lähteä vaalifrapeille lähikahvilaamme, jonne Noksu pääsi mukaan Velhon jäädessä kotiin lepäämään. Noki tiesi taas, minne olemme menossa, ja kahvilassa se tiesi, että hetkenä minä hyvänsä sillekin tarjoillaan herkkuja. Naurattaa, että meidän koirillamme on oikeasti oma vakkarikahvila. Kokeneena vakioasiakkaana Noki käyttäytyi tietysti mallikelpoisesti. Kahvilaan tuli joku pikkukoira, joka kuulemma pelkää isoja koiria ja aina räksyttää niille, mutta Noki osasi olla niin kohtelias ja kerrankin niin rauhallinen, että pieni uskalsi käydä haistelemassa Nokia hiirenhiljaa.

Sunnuntaina oli vuorossa Velhon ensimmäinen mätsäri – ja ehkä myös viimeinen, koska emme haaveile näyttelyurasta. Olimme taas bussilla liikenteessä, koska auto oli kepolla, mutta hyvin sujui jälleen. Olin ilmoittautunut talkoolaiseksi rakennusryhmään ja olimme paikalla jo vähän ennen talkoovuoron alkamista, joten otin Velhon pieneksi hetkeksi kentälle leikkimään ja päästelemään höyryjä ennen kuin se joutui häkkiin odottelemaan. Sitten se esittelikin aina kotiinlähtöön asti aivan timanttista häkkikäytöstä kaikesta härdellistä, suuresta koiramäärästä ja kovasta melusta piittaamatta, makoili vain kaikessa rauhassa ja katseli meininkejä häkin verkko-oven läpi. Miten hieno pitkätukka!

Ravia ja seisomista olimme harjoitelleet pari kertaa itseksemme ja tuomarin käsittelyä yhden kerran Sariannan avustuksella. Muiden koirien kanssa kehässä oleminen ja vieraan tuomarin lähestyminen olivat siis kokonaan kokematta, mutta Velho on kaikkialla tehnyt mukavasti ja keskittyneesti hommia ja oppi myös ihan hetkessä seisomaan kärsivällisesti paikallaan, joten luotin sen kyllä osaavan käyttäytyä. Ja osasihan se! Tuli oikeasti ihan tippa linssiin, kun pentu käyttäytyi niin hienosti ja oli kehässä tekemässä juttuja minun kanssani. En jaksanut mätsäriä varten tehdä sen turkille yhtään mitään, en asetellut sen jalkoja seisotuksessa enkä tiedä, peitsasiko se tai miltä kehässä olemisemme muutenkaan näytti. Se kuitenkin tuntui todella hyvältä, mikä oli ainoa tavoitteeni. Olin ihan supertyytyväinen.

Saimme sinisen nauhan, ja ennen sinisten kehää Velho ehti käydä mökissään kunnolla unille, joten jouduin sen sieltä vielä herättelemään. Sinisten kehässäkään ei tullut menestystä, mutta edelleen olin tyytyväinen Veltsun käytökseen, etenkin koska kehässä oli aika ahdasta. Pentunäyttelyilmoa menemään siis vain – halusin kokea tämän mätsärin ensin, jos se vaikka olisikin ollut ihan katastrofi. :D

Näillä korvilla voitan taatusti kaikki t. Velho

Mätsärin jälkeen lähdin Nokin kanssa ulos. Teimme kevään ensimmäiset esine-etsinnät! Yksi esineruutu, yksi pudotetun esineen nouto ja kaksi tarkkuusetsintää (toinen sellaisella pääsiäismunan muovisella lelulla ja toinen kolikolla). Melko pienessä mittakaavassa kaikki, mutta olipa ihan tosi mukavaa – ja nyt alueita ja matkoja on taas hyvä lähteä pikkuhiljaa kasvattamaan. Vaikka Noksun kanssa ei tähdätä pk-kokeisiin, on huippua nähdä, miten osaava se jo on ja miten nopeasti se on monissa maastohommissa kehittynyt. Haluan myös viedä sitä edelleen eteenpäin, ja esimerkiksi haussa tavoitteena on kyllä joskus saada sille toimiva rullailmaisu. 

Videon lopussa on myös vähän muita lenkkihupsutteluja. Nokipoika niin hyvä poika! <3