Velho on tänään 9 viikkoa vanha, painaa noin 6,5 kg ja on erittäin epäluotettavan kotimittauksen mukaan noin 34,5 cm korkea. Se tuntuu hieman hoikalta, saisi ehkä painaa vähän enemmänkin.
Tänään sain Velhosta ensimmäiset kunnon kuvat, kun otin järkkärin mukaan ulos. Kuvaan nykyään niin vähän ja harvoin, että taidot – jotka eivät koskaan ole olleet mitään supertasoa – ovat ihan ruosteessa, mutta jospa tässä nyt vaikka blogin myötä aktivoituisin kuvaamisen kanssa ja kuvistakin tulisi ehkä joskus parempia. Pitäisi saada Nokistakin uusia kuvia otettua.
Ensimmäinen viikko Velhon kanssa on mennyt periaatteessa hyvin mutta ei kuitenkaan suunnitelmien mukaan, sillä tulin lauantai-iltana kipeäksi. Seuraavana päivänä olin varma, että nyt on puppy blues iskenyt, vaaleanpunaiset lasit ovat kaikonneet ja pentuaika tulee tästä eteenpäin olemaan pelkkää taistelua. Olin ääriäni myöten täynnä koko pentua, kun oma oloni oli kurja ja uupunut, ja lisäksi murehdin kaikkea mahdollista ja mahdotonta koiriin liittyen. Noki oli tietysti myös herkillä, koska se peilaa mielentilojani hyvin vahvasti. Se on usein todella rasittavaa mutta myös todella hyvä, koska se pakottaa itseni rauhoittumaan ja rentoutumaan vähän. Oliko sitten enemmän Nokin vai yöunien ansiota, en tiedä, mutta maanantaiaamuna olin taas valmis antamaan Velholle ja Nokille kaiken rakkauteni. Se siitä puppy bluesista – onneksi. Myös flunssa tuntuu pikkuhiljaa jo väistyvän.
Lauantaina päivällä vointini oli vielä hyvä, joten kävimme Velhon kanssa Sohvin Valinnassa eli paikallisessa eläinkaupassa ja hengailimme Lidlin parkkipaikalla kepon kaupassakäynnin ajan. Aluksi Velhoa vähän jännitti molemmissa paikoissa ja se halusi katsella uusia ympäristöjä sylistä käsin, mutta pian rentous löytyi ja pentu tepsutteli menemään omilla jaloillaan. Varsinkin Sohvin Valinnassa sain lopulta kulkea sen perässä hihna pitkänä, kun pentu paineli tutkimaan paikkoja. Velho pitää syömisestä onneksi sen verran paljon, että herkuista tuntuu olevan suuri apu uusiin paikkoihin ja asioihin tutustuessa.
Lidlin parkkiksella pentua tuli kaksi ihmistä myös rapsuttelemaan. Velho meni kiinnostuneesti molempien luokse ja kiipesi toisen polvelle voidakseen vähän pusutella, mutta arvelen, että tutussa/rauhallisemmassa ympäristössä ja vähän vähemmän väsyneenä se olisi ollut vieläkin avoimempi ja innokkaampi. Katsotaan sitten, olinko oikeassa, kun flunssani on ohi ja pääsemme mm. tapaamaan uusia ihmisiä.
Harmittaa, ettemme ole päässeet tekemään vielä enempää – eniten odotan hallivisiittiä ja lähikahvilaamme, Nokin vakkaripaikkaan, tutustumista – mutta onneksi Velho on vielä aivan pikkuinen. Meillä on kyllä aikaa. Velho muutenkin kävi jo synnyinkodissaan ainakin kehitysvammaisten kaverikahveilla, koirahierojalla, pentutestissä ja Murren Murkinassa, eli sille on jo kertynyt kokemuksia suuresta maailmasta.
Noksunkin kanssa haluaisin jo kovasti päästä treenaamaan. Pääsisimme molemmat hetkeksi irti pentuarjesta kahdenkeskiseen kuplaamme. Miten ihanaa onkaan, kun koira osaa ja ymmärtää ja kun tunnemme toisemme ja tiedämme, mitä toinen ajattelee, tuntee ja tarkoittaa! Kepoa käy kiittäminen siitä, että Noki on sentään päässyt privaattilenkeille minun sairastaessani. Velho on pikapissatusten lisäksi piipahdellut metsässä oman jaksamiseni mukaan sekä yksin että Nokin kanssa. Kotona olen totuttanut Velhoa harjaamiseen (ihan ok t. Velho) ja kynsien leikkaamiseen (ihan ok mutta päästä minut kaikkien palkkojen luo heti nyt välittömästi t. Velho). Ulkona Noki haluaa kovin paljon leikkiä Velhon kanssa ja myös sisällä pojat ovat opetelleet leikkimään mm. vetoleikkejä, mutta on Noksulla vielä totuteltavaakin siinä, että täällä on tällainen piraija, joka koko ajan touhuaa jotain. Yritämme kertoa Nokille esimerkiksi sen, että ei tarvitse ahdistua, jos pentua kielletään normaalilla äänensävyllä, ja että muut voivat kyllä ottaa ihan rennosti, kun pentu leikkii itsekseen. Viikko on kuitenkin lyhyt aika Nokillekin totutella valtavaan elämänmuutokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti