Häntäkontrolli ja kevätfiiliksiä

Noksulla oli häntäkontrolli pari päivää sitten torstaina, kun murtumasta oli kulunut päivää vaille neljä viikkoa. En tajunnut pyytää kontrollikuvia itselleni, mutta melko samalta häntä näytti kuin silloin tuoreeltaankin, paitsi että nyt oli vähemmän turvotusta ja murtuneen nikaman palasten päissä näkyi pieniä luutumispyrkimyksistä vihjaavia muutoksia. Palasten päät eivät siis kuitenkaan ole vastakkain, vaan palaset ovat siirtyneet limittäin (olivat jo ekoissa kuvissa), mutta täytyy toivoa, että uusi luu muodostuisi kuitenkin sinne väliin. 

Saimme nyt ohjeeksi pitää teippiä murtumakohdan ympärillä tukemassa vielä viikko tai pari, ja se olisi siinä sitten. Tuntuu vähän villiltä vain jättää häntä noin ja toivoa, että kyllä se siitä, mutta ei auta kuin odotella, että luutuminen toivottavasti etenee. Voi olla, että pidän teippiä pidempäänkin kuin pari viikkoa, jos se tuntuu olevan tarpeen. Katsellaan. Uutta häntäkontrollia ei enää tule, ellei häntä vielä selvästi vaivaa, mutta aion kyllä kysäistä häntäkuvien mahdollisuutta myöhemmin Nokin hammashoidon yhteydessä. Hammashoito pitäisi nimittäin hoitaa tässä lähikuukausina joka tapauksessa. 

On kyllä kurja ja ärsyttävä tämä häntämurtumajuttu. Edelleen olen tietysti iloinen siitä, että kyseessä on ”vain” häntä eikä esimerkiksi jalka, mutta häntää on hyvin vaikea suojata ja se on koko ajan alttiina osumille. Muovipullosta viritelty iskusuoja ei pysy siinä enää oikein mitenkään, koska Noki heiluttaa häntäänsä niin paljon ja härvää muutenkin ihan riittämiin. Kovia osumia, tai ainakaan sellaisia joihin Noki olisi reagoinut, ei onneksi ole kuitenkaan sattunut.

Velho puolestaan kävi jokin aika sitten puolen tunnin tutustumiskäynnillä hierojalla. Se reagoi selvästi yhden lannealueen kohdan käsittelyyn, ja siellä olikin kuulemma pari nikamaa siirtynyt sivusuunnassa vähän paikoiltaan. Kuulosti hurjemmalta kuin todellisuudessa oli: todennäköisesti syynä oli joku kaatuminen, törmäys, liukastuminen tms., ja hieroja sai käsiteltyä nikamat kohdalleen.

Veltsu oli uudessa paikassa ja uudessa tilanteessa jälleen hirmuisen reipas. Sen kanssa piti tietysti keskustella paikallaan pysymisen välttämättömyydestä, koska se sattuu olemaan kärsimäton lapsikoira, mutta ihan hyvin se saatiin hierottua. Se sai kovasti kehuja avoimesta ja muutenkin mukavasta luonteestaan. Samoin pennun sinnikkyyttä kehuttiin, koska se yritti käytännössä koko puolituntisen enemmän tai vähemmän väitellä hierottavana olemisen pakollisuudesta erinäisin äänitehostein. :D (Se ei pahemmin hauku mutta pitää kyllä kaikenlaista muuta mölinää.)

Voisin tuon ottaa kiitos t. Velho

Kevät etenee pikkuhiljaa täällä susirajallakin, ja odottelen jo malttamattomana lumien sulamista, koska on kamala hinku päästä tekemään maastolajeja Noksun kanssa ja opettamaan niitä myös Velholle. Joka kevät sama malttamaton odotus! Nokin kanssa tehdään varmaan lähinnä tuttuja juttuja eli erilaisia esine-etsintöjä ja mahdollisuuksien mukaan hakua, mutta ei sitä tiedä, vaikka tulisi tänä vuonna jälkeäkin opeteltua. Veltsun kanssa on sen ensimmäisellä maastokaudella tarkoitus kokeilla sitä sun tätä ihan mahdollisuuksien mukaan ja katsella, mistä Velho pitää ja mikä lähtee sujumaan. Hauska nähdä, millaisista puuhista pentu erityisesti syttyy! Voisin veikata, että ainakin hakumetsässä se viihtyy.

Maastotreenien lisäksi odotan sitä, että pääsisin Noksun kanssa pyöräilemään. Olemme aiempina vuosina siis tehneet suhteellisen rauhallisia pyörälenkkejä niin, että Noki ravaa pyörän vieressä. Se on ollut mukavaa, ja erityisesti kesäiltoina siinä on kyllä aivan oma tunnelmansa. Veltsun pään menoksi olemme kepon kanssa suunnitelleet pikkuruisia vetokokeiluja (ihan jalkaisin). Pitkätukka on vielä liian nuori varsinaisiin vetopuuhiin, mutta homman idean sille voisi kyllä jo maltillisilla minitreeneillä esitellä ennen ensi talvea. Jos Velho innostuu, se voisi tulevaisuudessa lähteä ihan vetäväksi juoksulenkkikaveriksi kepolle ja kenties minullekin. En todellakaan harrasta juoksemista, mutta saattaisin haluta harrastaa, koiran kanssa ainakin. Joitakin vuosia sitten juoksin silloisen koirani kanssa, ja muistaakseni se oli kyllä tosi hauskaa. Ainakin puhelimen muistoissa tulee aina välillä vastaan vanhoja selfieitä, joissa meillä molemmilla on juoksulenkin jälkeen hymy korvissa asti. <3 

Voisimme kylläkin myös vain pötkötellä t. pojat

Huvittaa muuten, kun blogia perustaessani ajattelin, että tulee sitten varmaan otettua enemmän järkkärikuvia blogia varten. No, eipä ole tullut, vaan enimmäkseen täällä on ihan hirveitä, usein muokkaamattomia kännykkäräpsyjä. :D Sori siitä!

life has a beautiful, crazy design

Viikko sitten viikonloppuna oli kunnon fiilistelylenkit molempien koirien kanssa. Lauantaina lähdin Velhon kanssa tarpomaan metsien läpi kohti peltoja hurjan tuulisella säällä. Oli nätti auringonlasku – milloin auringonlasku ei olisi nätti? – eikä ole kerta eikä kaksi eikä kolmekaan, kun olen ihastellut auringonlaskua nimenomaan tuolla pelloilla. Jo valmiiksi voimakas tuuli oli aukeilla pelloilla järven rannalla tietysti vielä voimakkaampi, ja kovimpien puuskien aikaan piti oikeasti taistella päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli tehnyt hienoja kuvioita ja muotoja koskemattomaan hankeen ja puhalteli irtolunta hangen pintaa pitkin. Se kaikki oli älyttömän kaunista. 

Siellä me Veltsun kanssa kuljimme yhdessä. Velho juoksenteli ja loikki (se on melkoinen vieterikoipi) ympärilläni, leikki lumessa ja pysähteli odottamaan minua. Välillä se sai juoksuhepuleita, ja välillä se vain pysähtyi haistelemaan tuulta silmät sirrillään ja turkki hulmuten. Katselin sitä aivan ihastuneena ja mietin, että tämä tässä on kyllä ihan kamalan hyvä pentu. Se on niin fiksu ja iloinen, riiviö ja kiltti halinalle samassa paketissa, hupsu ja huoleton silkkiotsa. Miten se onkaan nyt jo niin rakas ja hieno – ja miten rakas ja hieno siitä vielä vuosien saatossa tuleekaan!

Korva ei oikeasti ole noin pystyssä. :D Mutta on se kyllä keventynyt!

Sunnuntaina lähdin tavalliselle aamupissatukselle molempien kanssa. Ulkona oli täydellinen sää: aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, oli jokunen pakkasaste mutta ei liian kylmä, yöllä oli satanut lisää lunta. Sunnuntaiaamuna kahdeksan aikaan ei myöskään vielä pahemmin ollut muita liikkeellä. Teki mieli lähteä pidemmällekin lenkille nauttimaan kertakaikkisen upeasta säästä, mutta molempien kanssa hihnalenkillä käyminen on vielä jokseenkin rasittavaa (ja hihnalenkki on nyt Nokin häntämurtuman takia ainoa vaihtoehto, jos pojat ovat yhdessä lenkillä). Siispä vein Velhon kotiin, söin nopeasti aamupalabanaanin ja lähdin sitten heti Nokin kanssa takaisin ulos.

Kuljimme pitkin metsiä, Noki edellä kevättalven tuoksuja haistellen ja minä perässä auringosta nautiskellen. Pelloilla Nokille iski leikkifiilis, joten pistimme leikit pystyyn pannalla – lelua ei ollut mukana, mutta pannalla leikkiminen on ollut Noksun juttu pennusta asti. Noki oli valtavan onnellinen.

Metsissä pysähtelin ihastelemaan luontoa, taivasta ja puiden latvoja ja hengittämään raikasta ilmaa. Maailma oli niin kovin kaunis. Noki pysähteli tahdissani, ja jos seisahduin vähän pidemmäksi aikaa, se tassutteli jalkojeni juureen. Se saapui niin hiljaa, etten huomannut sitä, mutta siinä se sitten ihmetteli kanssani maailmaa ja haisteli tuulen mukanaan tuomia tuoksuja, kunnes jatkoimme yhdessä matkaa. Kertaakaan se ei valittanut, ei kiirehtinyt, ei lähtenyt omiin puuhiinsa. Se seuraili minun juttujani ja oli siellä, missä minäkin. 

Mietin, että se on kyllä ihmisen paras ystävä. Ihmisen ja koiran välinen suhde on muutenkin ihan mieletön juttu, ja se, että oppii tuntemaan jonkin koirayksilön, ymmärtämään toisenlajista eläintä niin hyvin ja luomaan sen kanssa niin tiiviin yhteyden, on älyttömän siistiä. Sitä on vaikea kuvailla jollekin, joka ei ole sitä kokenut, saati sitten ymmärrä sen tai edes koirien arvoa. 

Niin että onneksi on näitä koiria ollut tässä elämässä. Ja onneksi on nyt juuri nämä kaksi maailman rasittavinta ja rakkainta pöllietä. 

Hännän parantelua ja pentujuttuja

Velho on nyt 5,5 kuukauden ikäinen ja painaa 18 kg. Korkeutta emme ole hetkeen mitanneet, mutta silmämääräisesti ero Nokiin on niin pieni, että luulisin Velhon sään olevan jossain 55–56 sentin tienoilla. Vertailun vuoksi: Noki painoi 5-kuisena noin 13 kg ja oli noin 49 cm korkea. Velho on siis kyllä tosiaan jo pari viikkoa vanhempi kuin Noki noissa mitoissa, mutta iso poika joka tapauksessa.

Sisäsiisteys on vielä hieman vaiheessa, ja meidän sänkymme on nyt ollut pennun mielestä mukava pissapaikka pitkien yksinolojen aikana. En tiedä, miksei meillä aiemmin ole ollut vedenpitävää patjansuojusta sängyssä, mutta nyt ostimme sellaisen. Vähän olen kyllä kyseenalaistanut elämäntapavalintaani tässä, kun Velho pissailee sänkyyn ja Noki oksensi mahansa sisällön (kangas)sohvalle yksin ollessaan. Auton takakonttiinkin on tullut jo ties kuinka monet oksennukset Velhon matkapahoinvoinnin takia, mutta siellä sentään on kunnon suojat ja pestävät alustat. Kyllä koirien omistaminen on kivaa ja lievittää stressiä! (On se oikeasti kivaa ja enemmänkin. <3)

Isoilla pojilla pitää olla tämmöinen rokkitukka t. Velho

No, ehkä siirryn eriteasioista muihin uutisiin. Noksun häntämurtumasta on nyt pari viikkoa, ja vielä pitäisi vajaa pari viikkoa odotella kontrolliröntgeniä. Noki on pärjäillyt häntänsä kanssa oikein hyvin: kipulääkekuuri loppui viikko sitten, ja ilman kipistäkin Noksu on ollut oma itsensä ja käyttää häntäänsä aivan normaalisti. Muovipullosta kehitelty suojatötterö pysyi aluksi ihan hyvin paikoillaan, mutta Nokin normaali hännän käyttö tarkoittaa sen verran runsasta ja voimakasta heiluttamista, että tötterö irtoaa jo helpommin. Yritetään elää sen kanssa vielä kuitenkin. Kumpikaan koirista ei onneksi ole missään vaiheessa yrittänyt repiä tötteröä tai osoittanut muutakaan kiinnostusta sitä kohtaan, mikä on suuri yllätys mutta todella positiivinen sellainen. Murtumakohta on myös teipattu, ja ne teipit ovat kyllä pysyneet moitteettomasti. Teippien ansiosta häntä on nyt ainakin suunnilleen suora, mutta nähtäväksi jää, miltä se näyttää parannuttuaan.

Ei tötteröä tässä, pelkkä teippaus vain ja tietysti Noksun megasöpö nassu.

Noki on saanut rauhassa parannella häntäänsä, ja sen saikkuviikot ovat olleet varsin tylsää arkea. Se kävi hieronnassa (oikealla puolella oli takaosassa jostain syystä selvästi enemmän jumeja kuin vasemmalla), ja tänään otin sen mukaan pienelle autoajelulle ja samalla lenkille Mehtimäen metsiin, kun kävin kirjastossa. Viikko sitten Velhon kasvattaja Aino kävi meillä kylässä, mikä sekin piristi myös Noksun päivää. Muuten Nokelius ei ole tehnyt mitään lähimetsien peruslenkkejä kummempaa eikä ole tietenkään edes päässyt kirmailemaan Veltsun kanssa. Velho on tuurannut tokoryhmässä, mutta ensi viikolla Noki pääsee jo itse treenaamaan. Häntä on toki silloinkin vielä paketissa, mutta eläinlääkäri ei alun perinkään nähnyt erityistä ongelmaa tokon treenaamisessa, kunhan hännän tilanteen pitää mielessä eikä suojatötterö ole vaarassa esim. jäädä kiinni mihinkään.

Treenikentille Noksuttimen kanssa onkin jo ikävä. Huomaan, että Velhon saapuminen perheeseen on tuonut uutta perspektiiviä Nokin kanssa (tokon) harrastamiseen: nyt osaan aika eri tavalla arvostaa kaikkea sitä, mitä Noki jo osaa, ja kaikkia ihan vain meidän kahden välisiä juttuja ja tapoja. Ehkä niitä tuli pidettyä vähän itsestäänselvyytenä ennen Velhoa. Lisäksi pojat ovat niin erilaisia ja harjoittelevat tietysti niin erilaisia juttujakin, että sitä kautta saa kivaa vaihtelua harrastamiseen, vaikka lajikirjo ei ole suuri etenkään näin talviaikaan. Siksi paras tasapaino on silloin, kun voin treenata molempien kanssa.

Veltsun kanssa on ollut mukavaa ja hyödyllistä saada enemmän ohjausta ja koulutusta nyt, kun pentu on tuurannut Nokia tokoryhmässä. Tai ehkä kaikkein mukavinta on ollut se, että joku kertoo, mitä treenaamme. :D Velho on nyt tehnyt muun muassa seuraamisen, jäävien liikkeiden ja kaukojen asennonvaihtojen alkeita. Joku ryhmäpaikallaoloharjoituskin ja noudon alkeistreeniä sekä lelulla että kapulalla on mahtunut mukaan. Joka treenin aloitamme aktiivisuuden tarjoamisella. 

Velhis on keskittynyt, iloinen ja ahne treenikaveri, ja se on usein melko optimaalisessa vireessä treenatessaan. Esimerkiksi tänään luoksetulotreenissä Sarianna sanoikin, että hetsaamiselle ei liene tarvetta, koska Velho on muutenkin lähdössä oikein keskittyneesti ja innokkaasti emmekä turhaan halua nostaa virettä niin, että Velho alkaisi vaikkapa äännellä. Yhteistä leikkityyliä pennun kanssa on jonkin verran pitänyt hakea, mutta se voi mennä osittain hampaiden vaihtumisen piikkiin. Nyt kaikki hampaat ovat siis mielestäni jo vaihtuneet. Tänään meillä oli oikein hyvät leikit ja sain Velhosta enemmän irti esimerkiksi sitä taistelutahtoa, jota tiesin siitä kyllä löytyvän. Se myös ihanan aktiivisesti palauttaa lelua. Hauska nähdä, millainen harrastuskaveri siitä kasvaakaan!

Hän on tällä hetkellä aika... haituvainen.

Nokilla häntämurtuma

Otsikko jo kertookin, mihin tarina lopulta johtaa, mutta tässäpä silti koko juttu taustoineen:

Reilu viikko sitten aloin kiinnittää huomiota siihen, että Noki tuntui olevan takapäästään tarkempi ja ärähteli Velholle poikkeuksellisen herkästi, jos Velho vaikkapa hyppi kovasti Noksun takapäätä vasten tai kiipesi sen päälle sohvalla. Muuten Noksu oli aivan reipas ja iloinen oma itsensä, haki Velhoa leikkimään ja oli kaikin puolin normaali. Olin jo aiemmin miettinyt, että pitäisi viedä molemmat pojat hierojalle talven liukastelujen ja kaiken leikkimisen jälkeen, ja arvelin, että Noksulla on nyt takapäässä jumeja. Varasin sille hieronta-ajan ja samalla Velholle tutustumiskäynnin. En kuitenkaan pitänyt asiaa superakuuttina, koska Noki ei oireillut millään muulla tavoin. (Jälkikäteen olen kyllä vähän syytellyt itseäni siitä, vaikka lopullinen diagnoosi ei liitykään tähän asiaan mitenkään.)

Perjantaina Noki yhtäkkiä roikotti ja aristi häntäänsä siten, että vesihäntä näytti iskeneen. Mietin myös häntäoireiden yhteyttä lihasjumeihin. Ei muuta kuin soittoa lääkäriin, ja saimme onneksi vielä päivän viimeisen ajan ennen klinikan sulkeutumista. Nokilla oli lääkärissä tietysti kurjaa: se alkoi aikoinaan ensimmäisen sappiultran jälkeen pelätä ja stressata eläinlääkärissä käyntiä, ja nykyään se alkaa täristä ja läähätellä aina jo odotusaulassa. Perjantainen lääkäri oli meille uusi tuttavuus, mutta hän otti Noksun huolet ihanasti huomioon ja kohteli pelkäävää koiraa todella kauniisti ja rauhallisesti mutta varmoin ottein. Siitä jäi tosi hyvä mieli.

Kerroin, että Nokilla on ihan vesihännän oireet ja toisaalta hyvin todennäköisesti myös lihaskireyksiä, joiden vaikutusta hännän tilanteeseen mietin. Puhuimme siitä, että Noki leikkii ja juoksee pennun kanssa paljon, ja kerroin, ettei Nokille ole sattunut mitään tapaturmaa. Lääkäri tunnusteli Nokin lannerangan aluetta ja totesi sen tosiaan olevan kireä, tutki tietysti myös häntää ja taivutteli takajalkoja, huomasi lisäksi anaalirauhasten olevan täynnä ja tyhjensi ne. Keskustelun ja kopeloinnin perusteella lääkäri epäili, että kyse on tosiaankin lihasperäisistä asioista ja mahdollisesti myös täynnä olleista anaalirauhasista. Olin samaa mieltä – loogiselta kuulostaa. Noki sai Metacam-kipulääkekuurin ja ensimmäisen annoksen jo klinikalla injektiona, ja totesimme lääkärin kanssa, että hierontaan voisi olla hyvä mennä jo aiemmin. Kotona sitten viestittelin heti hierojalle, joka ihanasti järjesti kalenteristaan meille tilaa heti viikon päähän. Tuli kyllä kiitollinen olo koiraa hoitavista ihmisistä, kun ensin lääkäri kohtasi Nokin (ja ihmisetkin) niin ihanasti ja sitten hieroja järjesteli meille kiireajan hiihtolomaviikosta huolimatta. <3

Myöhemmin perjantai-iltana aloin kuitenkin katsoa, että Nokin hännässä on kummallinen patti kymmenisen senttiä ennen hännänpäätä. Aavistin pahaa, ja lauantaina aavistukseni voimistuivat: kipulääkkeen ansiosta Noki nosti häntää jo ylemmäs, jolloin huomasin, että hännän pää ei nouse muun hännän mukana vaan häntä taittuu patin kohdalta oudosti. Noki myös aristi pattia kipulääkkeestä huolimatta. Sunnuntaina tilanne oli pysynyt samana, ja olin itse jo melko lailla varma, että häntä on murtunut. 

Nokin häntä lauantaina.

Tänään maanantaina menimme siis uudestaan eläinlääkäriin, ja murtumahan sieltä löytyi. Täysi mysteeri on, mitä hännälle on tapahtunut. Olen kyllä joskus sanonut kepolle, että joku päivä Noki vielä murtaa häntänsä, koska se hakkaa sillä aina joka paikkaan ja kaikkiin mahdollisiin kulmiin esimerkiksi eteisessämme niin, että pauke vaan kuuluu. Lääkärinkin mukaan riittää, että häntä osuu johonkin tarpeeksi terävään kulmaan tarpeeksi kovaa. Se voisi siis olla vaihtoehto. Toinen vaihtoehto voisi olla, että poikien leikeissä on käynyt jotain, mutta ainakaan mitään selvää törmäystä tms. niille ei ole sattunut. Voimme siis vain arvailla.

Häntä sivusta kuvattuna.

Häntä ylhäältä kuvattuna. Murtunut nikama jäänee muita lyhyemmäksi, ja voi olla, että häntään
jää joku patti tms.

Noksu on onneksi kipulääkkeen ansiosta ihan iloinen ja reipas, ja kovasti se haluaisi jo leikkiä Velhon kanssa, mutta ikävä kyllä sellainen on kiellettyä. Hoitona on kipulääkekuuri ja murtumakohdan suojaaminen lisäiskuilta. Kontrollikuviin mennään 3–4 viikon kuluttua. Kuulemma tällaiset yleensä paranevat ihan hyvin, mutta jos ei, sitten amputoidaan. Sitä vaihtoehtoa en halua vielä edes miettiä. Lisäksi Noki pääsee toki hierojalle hoidattamaan ne lihasjuminsa, vaikka ne eivät tähän liitykään.

Kepo alkoi väsätä häntäsuojaa heti, kun tulin Nokin kanssa lääkäristä. Noksun häntää koristaa nyt pala mehutiivistepulloa, johon on tehty ilmareikiä ja teippailtu pehmusteita. Kaunista! Myös murtumakohdan ympärillä on teippiä. Pakettia täytyisi pitää 3–4 viikkoa välillä tietysti teippejä vaihtaen – katsotaan, onko nykyinen viritelmä toimiva tai pysyykö se edes paikoillaan. Noki on kyllä toistaiseksi antanut viritelmän olla rauhassa jopa yksinolon ajan, ja Velhokin yllätti käymällä vain haistelemassa ja unohtamalla paketin sitten pyynnöstäni, mutta muutaman viikon aikana ehtii toki tapahtua vaikka mitä. Yksinolot koirat joutuvat olemaan erillään ja pidemmät lenkit käydään erikseen. Lisäksi Velho tuuraa Noksua tokotreeneissä nyt jonkin aikaa. Onneksi murtuma on hännässä eikä esimerkiksi jalassa, joten Noki pääsee kuitenkin liikkumaan ja elelemään monilta osin suhteellisen normaalisti, kunhan otetaan rauhassa ja varotaan häntää parhaamme mukaan.

On kyllä kunnon macgyverointi.

treenivideoita

On tullut julkaistua treenivideoita aika vähän, vaikka olen kyllä kuvannut niitä enemmän kuin esimerkiksi viime vuonna. Kai sitä on vain liian kriittinen omalle tekemiselleen, vaikka yritän ajatella, ettei sillä ole merkitystä, mitä joku meistä tai meidän tekemisistämme ajattelee. Ja toisaalta tätä blogia lukee muutenkin suunnilleen kaksi ihmistä, joten eipä niitä videoita kovin moni edes näe. :D No ei oikeasti, kyllä teitä kai parisenkymmentä ainakin taitaa olla, mutta joka tapauksessa hyyyyyyyyvin paljon vähemmän kuin poikien Instagram-tilillä on seuraajia. Ero Instan ja blogin seuraajamäärissä on muuten ihan kiinnostava ilmiö, ja olen pohdiskellut sitä itsekseni. Voisin pohdiskella sitä(kin) kokonaisen postauksen verran, mutta ehkä nyt vain totean, että blogin myötä olen herännyt ajattelemaan esimerkiksi sitä, kuinka monen oman Instagram-seurattavani päivitykset minua ihan aidosti kiinnostavat. Kenen blogia olisin halukas lukemaan, kenen en? 

No, se siitä. Tässä nyt niitä treenivideoita.

Ensimmäisessä videossa Velho (iloisesti heiluvine lötköhäntineen <3) harjoittelee käsikosketusta, vatitemppua ja perusasentoa. Kaksi ensimmäistä ovat aika alkutekijöissään, kun taas perusasentoa on tehty jo pitkään, mutta käsiapuja on siinäkin vielä häivyteltäviksi. Videolla totutan Velhoa ensimmäistä kertaa siihen, että vasen käteni voi olla sen vieressä ja koskeakin siihen. Veltsu vaikuttaa tosi nopeasti oppivalta ja fiksulta tyypiltä, kuten olen varmaan täällä blogissakin tuonut esiin jo monta kertaa.

Sitten olisi Noksun enemmän tai vähemmän kokeenomaisia treenejä. Ensimmäinen video on viikon takaa, kun halusin valmistautua tuleviin mölleihin (joihin emme sitten päässeetkään) tekemällä yksilöliikkeet seuraamista lukuun ottamatta pelkällä sosiaalisella palkalla. Olimme siis ihan kahdestaan vaparilla eli ei ollut häiriötä eikä liikkuria. Seuraamisliikettä emme tehneet tosiaan ollenkaan, kuten emme olisi tehneet mölleissäkään, koska rakennamme sitä ihan uusiksi. 

Noki teki tosi hyvällä fiiliksellä ja meillä oli kivaa. <3 Pieniä stipluja toki oli ja ne näkyvät videollakin – ehkä eniten ärsytti kapulan mälvääminen – mutta olin kokonaisuuteen tyytyväinen. Videon lopussa kiiruhdamme kohti kentän ulkopuolella odottavaa loppupalkkaa, joka oli leikkiä.

Seuraava video on kuvattu neljä kuukautta edellistä aiemmin, kun meillä oli silloisessa tokoryhmässämme pienet möllit eli käytännössä vain kokeenomainen treeni (ilman seuraamista). Tämä on jäänyt kokonaan julkaisematta aiemmin, vaikka tarkoitus oli, joten julkaistaan nyt sitten. Vaikka kyseessä oli tosiaan ihan vain oman ryhmän treenit, minua jännitti, mikä saattaa selittää sen, että tekeminen tuntui aika tahmealta. Sen näkeekin ihan selvästi, kun vertaa ylempään videoon. Toisaalta ylemmässä videossa olin myös jo etukäteen ajatellut kiinnittäväni huomiota esim. sosiaaliseen palkkaukseen.

Tämän ei kuitenkaan ole tarkoitus olla mikään vertailuvideo, koska emme treenanneet alokkaan liikkeitä – paitsi sitä seuraamista – edes etäisesti säännöllisesti videoiden välillä. Kehitystä ei siis voi odottaakaan tapahtuneen, heh. Tämän katsominen oli kyllä ihan hyvä muistutus itselleni, että esimerkiksi jäävälle maahanmenolle ja kapulan pidolle pitäisi tehdä jotain, koska ne ovat jo aika kauan näyttäneet aika huonoilta.

Noki on tosiaan nyt saikulla, ja siihen liittyvien huolien ja murheiden lisäksi harmittaa, että möllit jäivät väliin. Näitä videoita katsellessa tuli muutenkin heti kaipuu treeneihin Noksun kanssa. Toivottavasti pian pääsemme! Onneksi nykyään on sentään toinen koira, jonka kanssa puuhastella, vaikka eivät pojat tietenkään toisiaan voi korvata. Noksun saikkukuulumisia lisää sitten seuraavassa postauksessa joskus ensi viikolla.