life has a beautiful, crazy design

Viikko sitten viikonloppuna oli kunnon fiilistelylenkit molempien koirien kanssa. Lauantaina lähdin Velhon kanssa tarpomaan metsien läpi kohti peltoja hurjan tuulisella säällä. Oli nätti auringonlasku – milloin auringonlasku ei olisi nätti? – eikä ole kerta eikä kaksi eikä kolmekaan, kun olen ihastellut auringonlaskua nimenomaan tuolla pelloilla. Jo valmiiksi voimakas tuuli oli aukeilla pelloilla järven rannalla tietysti vielä voimakkaampi, ja kovimpien puuskien aikaan piti oikeasti taistella päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli tehnyt hienoja kuvioita ja muotoja koskemattomaan hankeen ja puhalteli irtolunta hangen pintaa pitkin. Se kaikki oli älyttömän kaunista. 

Siellä me Veltsun kanssa kuljimme yhdessä. Velho juoksenteli ja loikki (se on melkoinen vieterikoipi) ympärilläni, leikki lumessa ja pysähteli odottamaan minua. Välillä se sai juoksuhepuleita, ja välillä se vain pysähtyi haistelemaan tuulta silmät sirrillään ja turkki hulmuten. Katselin sitä aivan ihastuneena ja mietin, että tämä tässä on kyllä ihan kamalan hyvä pentu. Se on niin fiksu ja iloinen, riiviö ja kiltti halinalle samassa paketissa, hupsu ja huoleton silkkiotsa. Miten se onkaan nyt jo niin rakas ja hieno – ja miten rakas ja hieno siitä vielä vuosien saatossa tuleekaan!

Korva ei oikeasti ole noin pystyssä. :D Mutta on se kyllä keventynyt!

Sunnuntaina lähdin tavalliselle aamupissatukselle molempien kanssa. Ulkona oli täydellinen sää: aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, oli jokunen pakkasaste mutta ei liian kylmä, yöllä oli satanut lisää lunta. Sunnuntaiaamuna kahdeksan aikaan ei myöskään vielä pahemmin ollut muita liikkeellä. Teki mieli lähteä pidemmällekin lenkille nauttimaan kertakaikkisen upeasta säästä, mutta molempien kanssa hihnalenkillä käyminen on vielä jokseenkin rasittavaa (ja hihnalenkki on nyt Nokin häntämurtuman takia ainoa vaihtoehto, jos pojat ovat yhdessä lenkillä). Siispä vein Velhon kotiin, söin nopeasti aamupalabanaanin ja lähdin sitten heti Nokin kanssa takaisin ulos.

Kuljimme pitkin metsiä, Noki edellä kevättalven tuoksuja haistellen ja minä perässä auringosta nautiskellen. Pelloilla Nokille iski leikkifiilis, joten pistimme leikit pystyyn pannalla – lelua ei ollut mukana, mutta pannalla leikkiminen on ollut Noksun juttu pennusta asti. Noki oli valtavan onnellinen.

Metsissä pysähtelin ihastelemaan luontoa, taivasta ja puiden latvoja ja hengittämään raikasta ilmaa. Maailma oli niin kovin kaunis. Noki pysähteli tahdissani, ja jos seisahduin vähän pidemmäksi aikaa, se tassutteli jalkojeni juureen. Se saapui niin hiljaa, etten huomannut sitä, mutta siinä se sitten ihmetteli kanssani maailmaa ja haisteli tuulen mukanaan tuomia tuoksuja, kunnes jatkoimme yhdessä matkaa. Kertaakaan se ei valittanut, ei kiirehtinyt, ei lähtenyt omiin puuhiinsa. Se seuraili minun juttujani ja oli siellä, missä minäkin. 

Mietin, että se on kyllä ihmisen paras ystävä. Ihmisen ja koiran välinen suhde on muutenkin ihan mieletön juttu, ja se, että oppii tuntemaan jonkin koirayksilön, ymmärtämään toisenlajista eläintä niin hyvin ja luomaan sen kanssa niin tiiviin yhteyden, on älyttömän siistiä. Sitä on vaikea kuvailla jollekin, joka ei ole sitä kokenut, saati sitten ymmärrä sen tai edes koirien arvoa. 

Niin että onneksi on näitä koiria ollut tässä elämässä. Ja onneksi on nyt juuri nämä kaksi maailman rasittavinta ja rakkainta pöllietä.