Häntäkontrolli ja kevätfiiliksiä

Noksulla oli häntäkontrolli pari päivää sitten torstaina, kun murtumasta oli kulunut päivää vaille neljä viikkoa. En tajunnut pyytää kontrollikuvia itselleni, mutta melko samalta häntä näytti kuin silloin tuoreeltaankin, paitsi että nyt oli vähemmän turvotusta ja murtuneen nikaman palasten päissä näkyi pieniä luutumispyrkimyksistä vihjaavia muutoksia. Palasten päät eivät siis kuitenkaan ole vastakkain, vaan palaset ovat siirtyneet limittäin (olivat jo ekoissa kuvissa), mutta täytyy toivoa, että uusi luu muodostuisi kuitenkin sinne väliin. 

Saimme nyt ohjeeksi pitää teippiä murtumakohdan ympärillä tukemassa vielä viikko tai pari, ja se olisi siinä sitten. Tuntuu vähän villiltä vain jättää häntä noin ja toivoa, että kyllä se siitä, mutta ei auta kuin odotella, että luutuminen toivottavasti etenee. Voi olla, että pidän teippiä pidempäänkin kuin pari viikkoa, jos se tuntuu olevan tarpeen. Katsellaan. Uutta häntäkontrollia ei enää tule, ellei häntä vielä selvästi vaivaa, mutta aion kyllä kysäistä häntäkuvien mahdollisuutta myöhemmin Nokin hammashoidon yhteydessä. Hammashoito pitäisi nimittäin hoitaa tässä lähikuukausina joka tapauksessa. 

On kyllä kurja ja ärsyttävä tämä häntämurtumajuttu. Edelleen olen tietysti iloinen siitä, että kyseessä on ”vain” häntä eikä esimerkiksi jalka, mutta häntää on hyvin vaikea suojata ja se on koko ajan alttiina osumille. Muovipullosta viritelty iskusuoja ei pysy siinä enää oikein mitenkään, koska Noki heiluttaa häntäänsä niin paljon ja härvää muutenkin ihan riittämiin. Kovia osumia, tai ainakaan sellaisia joihin Noki olisi reagoinut, ei onneksi ole kuitenkaan sattunut.

Velho puolestaan kävi jokin aika sitten puolen tunnin tutustumiskäynnillä hierojalla. Se reagoi selvästi yhden lannealueen kohdan käsittelyyn, ja siellä olikin kuulemma pari nikamaa siirtynyt sivusuunnassa vähän paikoiltaan. Kuulosti hurjemmalta kuin todellisuudessa oli: todennäköisesti syynä oli joku kaatuminen, törmäys, liukastuminen tms., ja hieroja sai käsiteltyä nikamat kohdalleen.

Veltsu oli uudessa paikassa ja uudessa tilanteessa jälleen hirmuisen reipas. Sen kanssa piti tietysti keskustella paikallaan pysymisen välttämättömyydestä, koska se sattuu olemaan kärsimäton lapsikoira, mutta ihan hyvin se saatiin hierottua. Se sai kovasti kehuja avoimesta ja muutenkin mukavasta luonteestaan. Samoin pennun sinnikkyyttä kehuttiin, koska se yritti käytännössä koko puolituntisen enemmän tai vähemmän väitellä hierottavana olemisen pakollisuudesta erinäisin äänitehostein. :D (Se ei pahemmin hauku mutta pitää kyllä kaikenlaista muuta mölinää.)

Voisin tuon ottaa kiitos t. Velho

Kevät etenee pikkuhiljaa täällä susirajallakin, ja odottelen jo malttamattomana lumien sulamista, koska on kamala hinku päästä tekemään maastolajeja Noksun kanssa ja opettamaan niitä myös Velholle. Joka kevät sama malttamaton odotus! Nokin kanssa tehdään varmaan lähinnä tuttuja juttuja eli erilaisia esine-etsintöjä ja mahdollisuuksien mukaan hakua, mutta ei sitä tiedä, vaikka tulisi tänä vuonna jälkeäkin opeteltua. Veltsun kanssa on sen ensimmäisellä maastokaudella tarkoitus kokeilla sitä sun tätä ihan mahdollisuuksien mukaan ja katsella, mistä Velho pitää ja mikä lähtee sujumaan. Hauska nähdä, millaisista puuhista pentu erityisesti syttyy! Voisin veikata, että ainakin hakumetsässä se viihtyy.

Maastotreenien lisäksi odotan sitä, että pääsisin Noksun kanssa pyöräilemään. Olemme aiempina vuosina siis tehneet suhteellisen rauhallisia pyörälenkkejä niin, että Noki ravaa pyörän vieressä. Se on ollut mukavaa, ja erityisesti kesäiltoina siinä on kyllä aivan oma tunnelmansa. Veltsun pään menoksi olemme kepon kanssa suunnitelleet pikkuruisia vetokokeiluja (ihan jalkaisin). Pitkätukka on vielä liian nuori varsinaisiin vetopuuhiin, mutta homman idean sille voisi kyllä jo maltillisilla minitreeneillä esitellä ennen ensi talvea. Jos Velho innostuu, se voisi tulevaisuudessa lähteä ihan vetäväksi juoksulenkkikaveriksi kepolle ja kenties minullekin. En todellakaan harrasta juoksemista, mutta saattaisin haluta harrastaa, koiran kanssa ainakin. Joitakin vuosia sitten juoksin silloisen koirani kanssa, ja muistaakseni se oli kyllä tosi hauskaa. Ainakin puhelimen muistoissa tulee aina välillä vastaan vanhoja selfieitä, joissa meillä molemmilla on juoksulenkin jälkeen hymy korvissa asti. <3 

Voisimme kylläkin myös vain pötkötellä t. pojat

Huvittaa muuten, kun blogia perustaessani ajattelin, että tulee sitten varmaan otettua enemmän järkkärikuvia blogia varten. No, eipä ole tullut, vaan enimmäkseen täällä on ihan hirveitä, usein muokkaamattomia kännykkäräpsyjä. :D Sori siitä!