Ensimmäiset maalaiskuulumiset

Metsäläiselämää on takana nyt reilut kaksi kuukautta, ja olemme todellakin nauttineet. Arki on tietysti edelleen vähän uuden opettelua: kun muuttaa melkein 500 kilometrin matkan kaupungista vanhaan maalaistaloon, parinkymmenen kilometrin päähän kaupoista ja muista palveluista, arjessa ei pysy ennallaan juuri mikään muu kuin puoliso, koirat ja ammatti. Asumme myös väliaikaisesti anoppini kanssa, kun talon sukupolvenvaihdos on vielä vaiheessa, ja vaikka asumiskuvio on toiminut oikein hyvin, omanlaisensa muutos se on tietysti silti. Uusi arki on ollut mukavaa ja tuntuu, että elän unelmaani, mutta olen silti halunnut antaa sekä itselleni että koirille aikaa kotiutua ja sopeutua, joten olemme ottaneet aika rauhassa – tai ainakin koirat ovat. Nyt on pikkuhiljaa alkanut tuntua siltä, että voisi vaikka harrastuksia alkaa käynnistelemään. Olen kyllä jo liittynyt uuteen seuraan ja hankkinut ensimmäiset talkoopisteetkin, mutta koirat eivät ole vielä treenanneet enempää kuin yhden omassa metsässä tehdyn esineruututreenin verran.

Uusiin paikkoihin tutustuminen on kuitenkin ollut ihan hyvää aktivointia sekin. Olemme tutustuneet jonkin verran ihan näihin lähimetsiinkin, mutta paljon on vielä tutkittavaakin. Enemmän olemme tutustuneet sopivan automatkan päässä oleviin ulkoilureitteihin ja toiseen lähellä olevista kansallispuistoista, ja kivoja paikkoja onkin löytynyt. 

Lienee sanomattakin selvää, että olemme ottaneet kesästä ja alkusyksystä maalla kaiken ilon irti. Ulkona on tullut oltua paljon, ja on parasta katsella, kun koirat puuhastelevat omalla tontilla kaikenlaisia koiramaisia juttuja. Lomalla olimme miltei aamusta iltaan ulkona milloin missäkin pihahommissa ja pojat olivat joka päivä aaaivan loppu, vaikka sen kummempaa aktiviteettia ei ollut. Suurella tontilla ne kuitenkin leikkivät keskenään, pitävät vahtia, kuuntelevat metsän takaa kantautuvia kesämökkiläisten ääniä, ihmettelevät maailmaa ja tutkivat metsän hajuja. Velho otti päiväunia keskellä pihaa ja Noki makoili kesän tuoksuista nautiskellen. Syksyn tullen ne ovat olleet reippaita sienestys- ja marjastuskavereita.

Kivaa on siis ollut, mutta eloa on varjostanut Velholla ilmennyt ukkospelko/ääniarkuus. Ukonilmojen aikaan olemme joutuneet menemään kellariin hengailemaan, koska siellä koirat sentään onneksi rauhoittuvat, vaikka jyrinä kuuluu sinnekin. Kesällä on ukkostanut paljon (tai ainakin on tuntunut siltä) ja yhdessä vaiheessa parin päivän välein, jolloin Velho ei täysin ehtinyt palautuakaan ennen uutta ukonilmaa. Koko tämä Velhon juttu surettaa ihan äärettömän paljon monesta eri syystä ja asiaa on pitänyt prosessoida pitkä tovi, mutta ei auta kuin hyväksyä tilanne. Nokin äänipelot rajoittuvat edelleen vain ukonilmaan ja ilotulituksiin, ja toivon koko sydämestäni, että Velhonkaan kohdalla homma ei leviä käsiin.

Olen sanonut tämän sata kertaa, mutta Velho on
maalaiskoirana aivan elementissään.

No, se siitä. Muihin uutisiin: Meidän tontilla liikkuu aika paljon peuroja (ja varmaan muitakin eläimiä, vaikka niistä ei toistaiseksi ole ketun jätöksiä kummempia havaintoja), ja on ollut kiinnostavaa seurata, miten Velho reagoi peuroihin ja niiden hajuihin; Nokin reaktiot tiesimmekin jo. Velho on hajuista selkeästi kiinnostuneempi kuin Noki, mutta ei sekään lähde oikeasti jäljestämään eikä myöskään ole juossut perään, kun peura on pari kertaa lähtenyt suhteellisen läheltä livohkaan – vaikka mieli varmaan tekisi. Onneksi näin, koska emme ole pistäneet peurojen vierailuja pahaksemme, ja ärsyttäisi, jos siinä olisi koirien kanssa hankaluuksia.

Sen lisäksi, että tykkäämme seurailla tiluksilla liikkuvia eläimiä, pyrimme muutenkin pitämään tontin monimuotoisena ja luontoystävällisenä: monenlaisia marjoja, hedelmiä ja yrttejä on ja tulee olemaan, pelkkää nurmea olevia alueita halutaan suhteellisen vähän ja nurmikkoa ajetaan muutenkin maltillisesti, haravointia emme pahemmin harrasta, niitty pyritään ennallistamaan luonnonkukkaniityksi, metsästä kaadetaan puita hyvin harkitusti, sinne jätetään lahopuita jne. Lähtökohdat ovat toki tällaisella tontilla jo valmiiksi hyvät, ja vuosikymmenten saatossa vanhan talon pihapiiriin on muutenkin ehtinyt kasvaa monenlaista monimuotoisuutta tukevaa lajia. Pari päivää sitten luin myös uutisen tervapääskyistä ja ehdotin kepolle, että rakennetaan ensi kevääksi pääskypönttö, ja sitten eksyin lukemaan myös lepakkopöntöistä ja perhosbaareista ja alkukevään pölyttäjäystävällisistä sipulikukista ja lintujen talviruokinnan saloista ja ja ja... Katsotaan, tuleeko tänne blogiin tulevaisuudessa päiviteltyä satunnaisia piha- tai talojuttujakin. :)

Riistakameran asentaminen oli tehtävälistan kärkipäässä heti muuton
jälkeen. Tämä kaveri ystävällisesti poseerasi kameralle.

Raparperitaivas ja perunamaa

Kesä tuo tullessaan elämänmuutoksen: muutamme kerrostalosta vanhaan maalaistaloon metsän keskelle ja samalla Joensuusta etelään, pienen kylän perukoille Karkkilan pohjoispuolelle. Tällä hetkellä talo on anoppilani, eli se on meille – myös koirille – hyvin tuttu ja rakas paikka.

Joudumme luopumaan paljosta jättäessämme Joensuun ja muuttopäätös oli siksi vaikea, mutta samalla toteutamme yhden haaveemme ja pääsemme huomattavasti lähemmäs kaikkia perheenjäseniämme. Kolmen hehtaarin tontilla riittää koirillekin tilaa juosta ja puuhastella, ja kesäisin ne pääsevät viilentymään omaan pieneen metsälampeemme. Noki tulee nauttimaan kaikenlaisista yhteisistä pihapuuhista ja talvisin takkatulen edessä makoilemisesta, ja Velho on sielultaan niin maalaiskoira, että se tulee kyllä olemaan kaikin tavoin ihan elementissään. On myös koirien kannalta kiva, että ne tuntevat paikan ja ovat viettäneet siellä paljon aikaa. Niille ovat tuttuja tontin, talon ja piharakennusten nurkat, kanojen kanssa elämisen säännöt ja tietyt toimintatavat, joita siellä maalla kyläillessämme on jo muodostunut.

Uusien harrastuskuvioiden muotoutuminen jännittää, koska harrastuspuitteemme ja treenikaverimme ovat tällä hetkellä aivan erinomaiset ja niistä luopuminen harmittaa paljon. Onneksi tärkeimmät harrastuskaverini, Noki ja Velho, eivät ole menossa minnekään, ja kyllähän sieltä eteläksistä luulisi treenikavereita ja -paikkojakin moneen lajiin löytyvän, vaikka isoihin kaupunkeihin onkin tulevasta kodistamme matkaa. Oman aikansa se varmasti silti ottaa, että kuviot selkenevät ja uudet porukat löytyvät. Harrastaminen tulee ylipäätään edellyttämään aika eri tavalla suunnittelua ja erilaisia rutiineja, kun vanha maalaistalo ottaa oman osansa käytettävissä olevasta ajasta ja energiasta ja kun hallille ei enää kurvatakaan kymmenessä minuutissa. Toisaalta omalla tontilla voi ainakin sulan maan aikaan treenata sitten vaikka ja mitä, mikä on iso etu.

Touko- ja kesäkuun ajan otamme vielä kaiken ilon irti rakkaista Joensuu-asioista ja -ihmisistä, ja sitten on muuton aika. Haikeaa mutta jännittävää ja ihanaa!

Kuvituskuvina vanhoja räpsyjä: Velho ja kanoja viime kesänä
ja Noki muutama vuosi sitten esittelemässä omenasatoa.

Kevät on ihmisen parasta aikaa

Kyllä ei ole kevään voittanutta, ei siitäkään huolimatta, että tänä keväänä on monenlaisia, isoja ajatuksia mielessä. Keväässä parasta on luonnon herääminen, valoisuus ja maastokauden alkaminen. Korkkasimme maastokauden muutama viikko sitten itseksemme jälki- ja esineruututreenillä (poikkeuksellisesti otin molemmat pojat maastotreeneihin: molemmat tekivät esineruudun, ja Velho ajoi lisäksi jäljen), ja hakutreenitkin saimme käyntiin pari viikkoa sitten. Hakutreeneissä olemme Velhon kanssa keskittyneet siihen, mihin viime kauden lopussa jäimme, eli suoriin pistoihin. Treenit ovat menneet kivasti. Ilmaisuakin voisi alkaa rakentaa, mutta en ole vieläkään osannut päättää, opetanko Velholle rulla- vai haukkuilmaisun. Molempiin sillä on ominaisuuksia, äänenkäyttöön toki enemmänkin taipumusta, mutta alan ehkä kallistua rullan puolelle.

Tänään kävimme treenaamassa jälkeä ja esineruutua Sariannan kanssa. Velho oli kovin taitava, ja olin ihan ällikällä lyöty siitä, miten hieno sen jälki oli. Janalla oli vähän haahuilua, mutta haahuilu jäi onneksi sinne janalle. Viime kaudelta tuttu ensimmäisen kepin kirous on kyllä voimissaan edelleen: Velho mennä puksuttaa ensimmäisen kepin yli, vaikka sen vauhti on sopivan rauhallinen ja tekeminen keskittynyttä eli ei ole kyse mistään reikä päässä paahtamisesta. Ensimmäiset kepit on otettava nyt erityistarkkailuun.

Ensimmäisellä videolla jälki, toisella esineruutu pätkittynä. (Videot taitavat olla aika huonolaatuisia blogiin upotettuna, eli kannattaa ehkä avata YouTubessa, jos tässä näyttää mössöltä.)

Veltsun kanssa kotiuduttuamme lähdin heti Nokin kanssa lenkille. Kävimme leppoisalla metsäkävelyllä ja teimme matkan varrella myös tunnistusnoutoa kävyillä (en tajunnut ottaa videolle), tarkkuusruutua ja pudotetun esineen noutoa. Noki ei treenaa kokeisiin, ja se oli tähän mennessä tehnyt pudotetun esineen noutoa pelkästään polulla tai tiellä. Nyt kokeilin pellolla, eikä se ollut Noksulle ongelma eikä mikään. Nokelius oli taitava, kuten videolla näkyy:

He olivat hetken hiljaa ja kuuntelivat miten heidän metsässään vihersi ja suhisi ja mörisi ja lauloi ja lorisi

Otsikon sitaatti Ronja, ryövärintyttärestä tuli mieleeni hiihtolomalla, kun olimme Etelä-Suomessa ja istuskelimme pihalla juomassa teetä. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja katoilta sulavat lumet lorisivat joka puolella. Kevät on lempivuodenaikani. Myöhemmin kävimme lenkillä metsässä, jossa oli jo sen kokoisia alueita vihreänä, että harmitti, kun ei ollut tarkkuusruutuesineitä mukana. Maastokautta odotellessa!

Sen verran pitkä tovi jo vierähtänyt edellisestä postauksesta, että palataan nopeasti vielä jouluun: vietimme aikamoisen reissujoulun, kun kolmen päivän aikana olimme neljässä eri paikassa kylässä ja pari eri yökyläpaikkaakin oli. Aattona oli koossa iso porukka, johon kuului myös pari lasta ja kolmas koira. Kivasti meni, vaikka Veltsulla olikin vähän hankaluuksia jättää narttu rauhaan sisällä. Uudeksivuodeksi tulimme kotiin kaupunkiin, ja vuodenvaihde sujui rauhallisissa merkeissä aika kovasta paukkeesta huolimatta. Noki nukkui lääkittynä, Velho luomuna, verhot kiinni ja telkkarissa Maija Vilkkumaan konsertti. 

Vuosi alkoi uusilla harrastuskuvioilla, kun Velho aloitti pk-tottisryhmässä ja Noki aloitti agilityn pohjataitokurssilla. En suunnittele Noksulle suurta agility(kisa)uraa, vaan lähdin hakemaan lähinnä vaihtelua ja mielenvirkistystä meille molemmille, ja sitä olemme kyllä saaneet. Noki on tykännyt agilitytreeneistä hirmupaljon, ja meille molemmille on tehnyt hyvää vähän rikkoa tokokaavoja ja haastaa tokoon jämähtäneitä, vain vasemman puolen tuntevia aivojamme. Ilmoitin meidät myös jatkokurssille, eli agilityhommien jatkuminen on varmistettu loppukevääksi. 

Tämän päivän treeneistä pyysin videota, kun teimme ensimmäistä kertaa jo ihan oikealta tuntuvaa, lyhyttä rataa. Noksu oli taitava ja meillä oli kivaa. <3

Tokoa Noki treenaa vapareilla, varsin rennolla otteella kyllä, mutta ehkä jotain kehittymistäkin joskus tapahtuu. Ajatukseni koko lajista ovat taas aika ristiriitaiset, koska pidän tokosta kyllä paljon, haluan treenata sitä ja haluan joskus jonkun koiran kanssa mennä vielä kokeeseen ja ihan pärjätäkin siellä, mutta kokeissa ei (aina) mitata sitä asiaa, jota niissä mielestäni oikeasti pitäisi mitata: tottelevaisuutta. Kun koko liike hylätään, koska koiran varpaat ovat väärässä paikassa tai koska koira vähän ääntelee, suhtautumiseni ja uskoni koko lajiin kärsii. Kyse on tietysti osittain myös tuomareiden eroista, mutta silti tuntuu, että oma näkemykseni tokon ideasta ja tarkoituksesta ei oikein vastaa (nyky?)todellisuutta. Silloin koko lajin harrastamisen mielekkyyttä tulee mietittyä. Noki-tokon osalta fakta on toki myös se, että taistelu seuraamisen kanssa väsyttää.

Veltsunkin kanssa treenatessa piru olkapäälläni yrittää välillä kuiskutella korvaan, että ei seuraamisen opettamisesta tule mitään kuitenkaan. Parhaani silti yritän. Myös Velho on harjoitellut tokoa, mutta pääpaino on pk-tottiksessa ja sitä treenaamme tosiaan pienryhmässäkin. Olemme edenneet aika rauhakseltaan eivätkä mitkään kokonaisuudet ole vielä lähellekään kasassa, mutta treenit sujuvat pääasiassa tosi hyvin. Täytyisi muistaa ja jaksaa videoidakin niitä joskus. 

Puolisoni perheen kiisut ovat hyväksyneet Velhonkin osaksi porukkaa.

Muihin uutisiin: Pojat olivat kumpikin omilla tahoillaan hoidossa yhden yön helmikuussa. Noki pääsi koiransa vastikään menettäneen kaverini luokse rauhaan ja huomion keskipisteeksi, ja Nokilla oli kaikesta päätellen aivan ihanaa. Velho puolestaan pääsi Bambu-serkkunsa, Ruura-tätinsä ja muutaman muun koiraystävän laumaan. Sillä oli tietysti vähän hakemista, miten isossa laumassa voi ja uskaltaa käyttäytyä, mutta hyvin se pärjäsi ja metsässä muiden kanssa kirmatessaan sillä oli kuulemma hupia.

Noksun kastrointi-implantin laitosta on kohta viisi kuukautta, eli vaikutusaikaa on reilu kuukausi jäljellä. Pitkään ajattelimme, ettei implantilla ole ollut minkäänlaista vaikutusta mihinkään, mutta tässä eräänä päivänä havahduin siihen, ettei Noki enää lutkuta pissoja ulkona oikeastaan ollenkaan eikä liehitellyt ainakaan tuttuja narttukoiria joululomalla. Hormonien tasaantuminen tekee luultavasti hyvää Nokin helposti kuormittuvalle ja kaiken suuresti tuntevalle päälle eikä haittavaikutuksia ole ollut, joten kirurginen kastrointi taitaa olla jossakin vaiheessa edessä.

Noki 5 vuotta ja terveyskuulumisia

Noki Anselmi Kaunosielu täytti joulupäivänä jo viisi vuotta. Yritin pitkään kirjoittaa siitä, miten äärettömän rakas Nokelius on, mutta tulee itku eivätkä sanatkaan oikein tunnu riittävän. Sanon vain, että on valtavan suuri etuoikeus saada olla Nokin oma tyyppi. <3

Kuva on keväältä tai ehkä jo viime vuodelta. Hassuin, iloisin Noks.

Noksun kemiallisesta kastroinnista on kulunut nyt reilu kaksi kuukautta, mutta minkäänlaisia muutoksia ei ole näkynyt, ei pieniäkään. Ehkä niitä vielä tulee, ehkä ei. Vaikutusaikaa on vielä neljä kuukautta jäljellä. Ihanaa toki, etteivät pelkoni ole käyneet toteen (yksi peloistani oli esimerkiksi se, että Nokista tulisi vähemmän iloinen ja/tai se lakkaisi leikkimästä Velhon kanssa, mutta Noki on edelleen mitä iloisin pikkupoika ja haluaa myös leikkiä pikkuveljensä kanssa joka päivä), mutta täytyy miettiä, mitä teen kirurgisen kastroinnin suhteen, jos kemiallisella ei nyt ole mitään vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Velho kävi marraskuussa terveystutkimuksissa. Siltä tutkittiin silmät, lonkat, selkä, kyynärät ja polvetkin, ja kaikki on pelkkää priimaa. Mikä onni! Velho kävi myös hierojalla ensimmäistä kertaa, jos ei pentuajan tutustumiskäyntiä lasketa, ja käyttäytyi yllättävän hyvin, vaikka paikallaan pysyminen oli sen mielestä ihan tylsää.

Velho oppi pitämään kapulaa siivosti eikä vain puruleluna. Jee!

Harrastusvuoden läpikäyntiä

Vuosi ei tietenkään ole vielä ohi ja treenejä ehtii olla vielä useita, mutta halusin tehdä Velhon maastokaudesta jo hieman koontia, joten tässäpä sitten samalla muutenkin kuluneen vuoden harrastuksista.

Kirjoittelin itselleni maaliskuun alussa ylös vuoden 2025 harrastussuunnitelmia, molempien poikien osalta tietysti erikseen. En asettanut varsinaisia tavoitteita, paitsi Noki-tokossa muutaman sellaisen ”haluaisin viedä asiaa x eteenpäin” -tyyppisen, ja tein molempien koirien kanssa vuoden aikana juuri sitä, mikä milloinkin tuntui hyvältä ja mihin itselläni riitti aika ja jaksaminen. Vuoden aikana on ollut aktiivisia ja vähemmän aktiivisia vaiheita, ja olen tehnyt omaa juttuani oman fiilikseni mukaan. Nyt on kiva huomata, että olemme paitsi pitäneet hirveän hauskaa myös edistyneet ja oppineet.

Kuva: Suvi Lehto

NOKI

Maaliskuu 2025: ”Tokossa suurimmat tavoitteet koskevat seuraamista, yllättäen. Lisäksi haluan keskittyä hyvään mielentilaan ja yhteiseen kuplaamme. Suunnitelmissa on myös rakennella ylempien luokkien liikkeitä enemmän, jotta emme vahingossa pääse kyllästymään. Lisäksi voisimme viettää aikaa hakumetsässä ja viedä rullailmaisua eteenpäin. Jos hakumetsissä ei syystä tai toisesta tule käytyä, voisimme aloittaa itseksemme jäljen opettelun ja tehdä useammin myös esine-etsintöjä. Nosework-treenejä olisi mukavaa taas jatkaa.”

Nyt: Tokon osalta vuosi meni juuri kuten suunnittelinkin: Olemme treenanneet seuraamista, ja seuruutunnelin päässä näkyy valoa, hetkittäin ehkä aika voimakastakin sellaista. Mielentilan – sekä koiran että omani – paraneminen on ollut ehdottomasti vuoden parhaita juttuja Noki-tokossa. Olemme myös tehneet ylempien luokkien liikkeitä mukavasti. Yhteistyömme on kehittynyt entisestään, kun rutiinit ovat alkaneet kantaa ja kun olen oppinut ymmärtämään Nokin hieman erityislaatuista mieltä vielä paremmin. Noksu on mitä kiltein ja iloisin pieni tokokaveri.

Noseworkia emme tehneet kai kertaakaan, ja hakutreeneissä Noki taisi käydä pari kertaa. Jäljen opettelu on aloitettu, ja esine-etsintöjäkin Noki on päässyt tekemään. Olen tänä vuonna todennut, että Noki ja hakutreenit ovat sellainen yhtälö, joka tuskin enää usein toteutuu. Hakutreenit kokonaisuutena ovat tarpeettoman kuormittavia Noksulle nykyään, vaikka – tai varmaan juuri siksi koska – se pitää hausta todella paljon. Itseksemme voimme tehdä ja teemmekin eri esine-etsintöjä (esineruutua, pudotettua ja tarkkuutta) ja joskus jälkeä, ehkäpä kepon kanssa joskus myös jotain pieniä hakujuttuja.

Nokin harrastusvuosi on ollut mielestäni oikein hyvä. Meillä on ollut kovin hauskaa yhdessä, ja olemme tehneet hommia omassa tahdissamme ja kehittyneet pikkuhiljaa. Kirjoitin tästä joskus aiemminkin, mutta Nokin kanssa harrastaminen tuntuu erilaiselta nyt, kun harrastuskaverina on toinenkin koira – ja nimenomaan hyvällä tavalla erilaiselta.

Ensi vuonna jatkamme harrastuksia pääasiassa samaan malliin, tai sitten saatan keksiä meille jotain uuttakin mielenvirkistystä tokon rinnalle. Tokon osalta suuri muutos aiempaan on tietysti se, että ryhmäpaikka vaihtuu pelkkään itsenäiseen treenaamiseen. Täytyy itse muistaa ja jaksaa olla aktiivinen ja pyytää kavereita välillä mukaan treenaamaan. Erityisesti ryhmäpaikkistreenejä on muistettava järjestää edes joskus, koska tänä vuonna Nokin paikallaolo(mielentila) on mennyt todella paljon eteenpäin ja haluaisin jatkaa sen vahvistamista. 

Kuva: Suvi Lehto

Kuva: Kiira Käyhkö

VELHO

Maaliskuu 2025: ”Suunnitelmissa on pitää hauskaa treenikentillä ja rakentaa pohjia erityisesti tokoon ja samalla vähän myös pk-tottikseen. Koetan muistaa harjoitella erilaisissa häiriöissä ja ympäristöissä. Teknisistä asioista haluan panostaa erityisesti seuraamiseen, koska en osaa opettaa sitä. Maastokaudella tutustumme ainakin hakuun ja esineruutuun, mahdollisesti voisimme tehdä myös jäljen alkeita. Katsotaan, minkä verran on aikaa ja treeniseuraa ja mistä Velho innostuu. Ihan huviksemme ja kokemuksen vuoksi voisimme käydä keväällä pentunäyttelyssä.”

Nyt: Velhon harrastukset menivät kuten suunnittelinkin; maastolajeja olemme tosin tehneet monipuolisemmin kuin odotin. Tokon ja tottiksen pohjia on rakenneltu hyvällä fiiliksellä, ja olen koettanut panostaa seuraamisen opettamiseen. Maastokauden alettua toko/tottis jäi huomattavasti vähemmälle huomiolle, joten kentällä edistyminen on ollut hidasta, mutta maasto-osaaminen on mennyt eteenpäin sitten senkin edestä. Velho on treenannut hakua, jälkeä ja esineruutua ja tehnyt pudotetun ja tarkkuusnoudon alkeita. Pitkätukka on osoittanut olevansa lapsinero ja aivan luotu pk-lajeihin. Olemme myös harjoitelleet erilaisissa häiriöissä ja ympäristöissä – vaikka monipuolistamisen varaa on kyllä edelleen – ja kävimme pyörähtämässä pentunäyttelyssäkin.

Ensi vuodelle ajatukset ovat melko pk-painotteiset. Saimme paikan pk-tottisryhmästä, mutta jatkanemme myös tokojuttuja itsenäisesti enemmän tai vähemmän. Talvikaudella voisimme ehkä aloitella myös haukkuilmaisun rakentamista, ja muuten jatkamme maastoja sitten mahdollisimman pian siitä, mihin nyt jäimme. Mitään erityisiä tavoitteita ensi vuodelle ei ole, vaikka pitkällä tähtäimellä haaveita toki on ja aina välillä tarkastelen tekemisiämme miettien, ovatko haaveet realistisia ja jos ovat, milloin. Ajatus on kuitenkin treenata omien resurssien mukaan ja pitää hauskaa ja katsoa, mihin se johtaa. 

Kuva: Anni Rask

Nokeliuksen kuulumisia

Minulla on ollut blogin luonnoksissa lähes vuoden ajan teksti kemiallisesta kastroinnista, ja keväästä asti luonnoksissa on lojunut pohdintaa myös Nokin tokoharrastuksesta. Syystä tai toisesta tekstit ovat jääneet julkaisematta, ja nyt ne ovat sisällöltään jo osittain vanhentuneetkin. Aiheet ovat kuitenkin nyt ajankohtaisempia kuin koskaan: Nokille laitettiin tänään kastraatioimplantti, ja seuran pienryhmähaku ensi vuodelle on käynnissä eli harrastuskuvioita on taas mietittävä ihan oikeasti.

Aloitetaan vaikka siitä kemiallisesta kastroinnista. Kastroinnin syistä saisi varmaan kokonaisen postauksen, mutta lyhyesti sanottuna toivon, että kastrointi tasaisi Nokin mielen ja vatsankin toimintaa. Olen pyöritellyt asiaa päässäni jo pitkään, ja vaikka kyseessä ei ole mikään lopullinen, peruuttamaton asia, olen epäröinyt kamalasti ja miettinyt tätä varmaan aivan liikaakin. Kaikki Nokin tuntevat ihmiset ovat kannustaneet kokeilemaan, samoin tutut eläinlääkärit. Silti koiran luonnolliseen hormonitoimintaan puuttumiseen on suuri kynnys, kun siihen ei ole mitään päivänselvää terveydellistä syytä, kuten eturauhasvaivoja. Mietityttää, miten implantti vaikuttaa Nokiin ja muuttuuko poikien suhde jotenkin, vaikka eihän sitä tiedä kuin kokeilemalla. Joidenkin viikkojen tai kuukausien kuluttua sitten nähdään, mikä implantin todellinen vaikutus on.

Implantista tulee kahden vuoden dopingvaroaika, mistä päästäänkin sopivasti aasinsillalla Nokin harrastuskuvioihin. Jo kauan ennen lopullista implanttipäätöstä päätin, että Nokin koetavoitteet laitetaan ainakin toistaiseksi syrjään. Jatkamme tokon parissa, mutta en tiedä, menemmekö enää kokeisiin – ehkä joskus vuosien päästä, jos siltä tuntuu, ehkä ei. Noki on taitava ja hieno poika, ja treeneissä homma toimii erinomaisesti ja meillä on hirveän kivaa yhdessä, mutta Noki arvostaa rutiineja, tuttuja ja turvallisia asioita ympärillään ja hyvässä, rennossa mielentilassa olevaa ohjaajaa. Koetilanteet tai muut vastaavat häppeningit eivät ole sille mieluisia tai mukavia. Voisimme tietysti harjoittelemalla saada koemielentilaa sen verran paremmaksi ja rutiinit sen verran vahvoiksi, että selviytyisimme koetilanteesta kunnialla, mutta miksi pitäisi? Meillä molemmilla on myös ollut treeneissä kivempaa sen jälkeen, kun päätin toistaiseksi unohtaa kokeet, vaikka viimeaikaiseen treenifiilikseemme on tietysti vaikuttanut moni muukin asia.

Haku ensi vuoden pienryhmiin on auki, ja aion hakea paikkaa tokopuolelta vain Velholle. Ensi vuodellekin on kyllä tulossa ainakin pari sellaista ryhmää, jotka voisivat sopia Nokin taitotasolle, mutta tällä hetkellä tarvitsen kouluttajaa eniten seuruuasioissa. Ryhdyimme rakentamaan seuraamista uudelleen tänä vuonna Sariannan opissa ja olemme päässeet siinä hyvään vauhtiin (kai?), enkä nyt kaipaisi ketään muuta sotkemaan sitä. Muutenkin ajatus kouluttajan vaihtumisesta tuntuu (Nokin kohdalla) tällä hetkellä raskaalta, ja nyt on sellainen olo, että jatkan treenaamista mieluummin itsekseni ja vapareilla kavereiden kanssa. Koetavoitteiden syrjään laittaminen ei myöskään tarkoita sitä, etteikö Nokinkin kanssa harrastaminen olisi tavoitteellista – koe-/tulostavoitteet eivät ole ainoita mahdollisia tavoitteita.

Puolitosissani mietin, hakisinko Noksulle hoopers-ryhmäpaikkaa, mutta en tiedä. Joka tapauksessa Noks pääsee tekemään tokoa sitten vapaavuoroilla. Ryhmäpaikasta luopuminen – tai siis sen hakematta jättäminen – tuntuu isommalta jutulta kuin onkaan, mutta Noki on kuitenkin koiristani ensimmäinen, jonka kanssa olen oikeasti tavoitteellisesti ja aktiivisesti harrastanut ja jonka kanssa aloitin nykyisessä seurassamme harrastamisen. Ehkä se vähän selittää tätä hyvin tarpeettomalta tuntuvaa haikeuttani.

Muita Noki-kuulumisia: Se kävi heinäkuussa hammaskivenpoistossa ja hammasröntgenissä, ja kaikki oli kunnossa. Sillä on jo pitkään ollut erinomainen ruokahalu. Se kävi hierojalla viimeksi syyskuussa ja oli tokokoiralle tyypillisesti toispuoleinen mutta muuten hyvässä kunnossa. Sen helmikuussa murtunut häntä on aivan normaali. Se nauttii metsäretkistä, tokotreeneistä, Velhon kanssa leikkimisestä ja siitä, kun koko perhe on yhdessä sohvalla. 

Tänään sille laitettiin tosiaan kastraatioimplantti, jonka vaikutus kestää noin puoli vuotta. Sillä on eläinlääkärissä nykyään sellainen kokovartalotärinä, että sen hampaatkin kalisevat, mutta se on ihan kamalan kiltisti ja yrittää tsempata ja olla hirveän rohkea ja reipas poika. Jännityksestään huolimatta se katsoo minua suuret pyöreät silmät loistaen, steppaa edessäni namien toivossa ja luikertelee jalkojeni välissä. Se on niin kiltti ja iloinen ja rakas.

365 päivää Velhoa tässä maailmassa

Niin, maailma on nyt 365 päivän ajan ollut yhden Velhon verran parempi kuin aiemmin.

Ja miten onnekas meidän jengi onkaan, kun Velho on tekemässä aivan erityisesti meidän maailmastamme paremman. En osaa sanoin kuvailla, miten kiitollinen olen tuosta hulivilipojasta ja siitä, että juuri hän saapui meille juuri silloin kun saapui. Velho on kovin hieno, älykäs, hauska ja rakas tyyppi, ja minulla on tunne, että tulemme kokemaan sen kanssa vielä aika siistejä juttuja.

Hyvää syntymäpäivää, Velho Eevert Silkkiotsa. <3

Kun toinen koira tuli taloon

Ajatus toisen koiran hankkimisesta syntyi alun perin siitä, kun totesimme Nokeliuksen kaipaavan kipeästi omaa koiraystävää. Noki on aina ollut iloinen koiraseurasta, tullut toimeen kaikkien kanssa ja tykännyt hirveästi juosta ja leikkiä kavereiden kanssa. Meillä olleista hoitokoirista erityisesti toiset colliet ovat (yllättäen) olleet sen mieleen, ja joka kerta harmitti Nokin puolesta, kun kivat ystävät palasivat koteihinsa. Varsinkin jo edesmenneen Lölön kanssa Nokilla oli ihan hirmuisen ihanaa, ja siihen vetosin usein, kun suostuttelin kepoa toisen koiran hankintaan. Suostutteluoperaatio ei tosin lopulta edes ollut kovin työläs, koska Noksulla on aivan valtavan suuri paikka kepon sydämessä ja Noksun onnellisuus on kepon prioriteettilistalla kärkipäässä. Niinpä hän on valmis tekemään og-pikkupojan eteen aika paljon, kuten suostumaan toisen koiran hankintaan. Eikä asiaa hankaloittanut toki sekään, että kepo tiesi myös minun tulevan toisesta koirasta onnelliseksi.

Kaikki kuvat on ottanut Suvi Lehto. Vauva-Velho! <3

Mutta niin, Nokin ystävätarpeesta se ajatus alun perin syntyi ja lähti siitä sitten kehittymään. Siispä tietysti toivoimme ja odotimme, että Noki saisi toisesta koirasta mukavaa leikkiseuraa, ja se onkin ehdottomasti toteutunut – ehkä jopa paremmin kuin odotimme. Pojat leikkivät ulkona joka päivä ja miltei päivittäin nujuavat sisälläkin jotain, ja hyvin usein, varsinkin sisäleikeissä, Noki tekee aloitteen tai haluaisi vielä jatkaa, kun Velho alkaa jo väsähtää. Pojat ovat kivasti löytäneet molemmille sopivan tavan leikkiä, vaikka ulkona huomaakin sen, että Noki on ihan vain juoksija ja Velho tykkää juoksemisen lisäksi fyysisyydestä. Tuntuu kuitenkin, että molemmat ovat tulleet siinä asiassa toisiaan vastaan. Velhon fyysisempi ja rajumpi leikkityyli näkyy kyllä edelleen hippaleikeissä siten, että jos Velholla ei ole lelua suussaan, se iskee hampaansa toistuvasti Nokin pyllyyn ja Noki voi muutenkin joutua vähän alakynteen. Siksi kannamme nykyään lelua lenkeillä mukana, ja Velho osaa tulla jo itsekin sitä pyytämään, kun juoksuleikit alkavat. Lelun kanssa pojat saavat myös hyvät vetoleikit aikaiseksi.

Leikkimisen lisäksi Velhosta on toki muutenkin seuraa Nokille. Arvelen, että koirakaverin läsnäolo on yksinoloissa kiva asia – Nokin yksinolot kotona sujuvat rauhallisesti, mutta yksin oleminen on sen mielestä kuitenkin vähän epämukavaa – ja tietysti kaveri on arjessa muutenkin koko ajan läsnä. Velhon ollessa pienempi pojat hengasivat usein niin, että Velho nosti etutassunsa Nokin selkään ja katseli siitä maailmaa, ja joskus Noki vaikutti jopa pitävän siitä. Ihan kamalan söpöä. 

Toivoimme myös Nokin itsevarmuuden kasvamista, ja suureksi iloksemme se on toteutunut kanssakäymisessä Velhon ja muiden koirien kanssa. Suurin syy itsevarmuuden lisääntymiseen lienee tietysti se, että Noki on pentuun nähden auktoriteettiasemassa. Lisäksi alkuvaiheessa kannustimme Nokia pitämään puolensa: kehuimme sitä, kun se ärähti Velholle (koska se ei todellakaan tiennyt, voiko niin tehdä) tai vaikkapa piti kiinni lelusta luovuttamatta sitä heti pennulle. Enää Noksu ei tarvitse samanlaista tsemppausta meiltä, ja aikuistuminen ja lisääntynyt itsevarmuus näkyy myös muiden koirien kanssa. Nokille on tehnyt taatusti hyvää sekin, ettei se enää ole kaiken huomiomme keskipiste ja ainoa silmäterämme, vaan se joutuu väistämättä ottamaan myös itse enemmän vastuuta itsestään.

Muita kivoja, yksittäisiä muutoksia ovat ainakin ruokahalun parantuminen (se tosin on ollut jokseenkin kausittaista ennenkin, mutta eiköhän toinen koira silti vaikuta asiaan todella paljon) ja fyysisen kunnon kehittyminen, ainakin oletettavasti, koska Noki juoksee Velhon kanssa paljon. Ainahan se on kulkenut lenkeillä monipuolisessa maastossa vapaana, mutta ei se yksikseen juoksentele, ellei joku sitä erikseen juoksuta. 

Haasteitakin on toki ollut: Noki oli pitkään melkoinen ressukka ja stressasi, kun Velhoa kiellettiin tai komennettiin jostain edes normaalilla, neutraalilla äänellä. Jo Velhon puuhatessa jotain kiellettyä Noki usein tuumasi, että voi voi sentään, noin ei saisi tehdä, on vähän ikävää nyt, huolest. Pikkuhiljaa tilanne on helpottunut, kun Noki on tottunut ja Velho on kasvanut eli lopettanut pahimmat pentupuuhastelunsa. Edelleen Noki on kyllä kamalan kiltti ja tottelee kaikkia Velholle osoitettuja käskyjä – myös alasmenokäskyä silloin, kun on jo valmiiksi lattialla – mutta samanlaista ahdistumista ja stressaamista ei enää ole.

Harrastusrintamalla on tapahtunut sellainen muutos (sen lisäksi, että minulla itselläni menee koiraharrastukseen nyt vähintään tuplasti enemmän aikaa), että Noksun treeneistä on tullut minulle hyvin spesiaalia, kahdenkeskistä laatuaikaamme. Sitä treenit ovat tietysti Velhonkin kanssa, mutta Nokin kanssa se korostuu ja voin myös huomata eron aiempaan. Nokin kanssa olemme muutenkin jo tiiviisti yhteen hitsautunut tiimi, jossa molemmat tuntevat toisensa läpikotaisin. Sellaista osaa arvostaa ihan eri tavalla nyt, kun pentu on saanut huomaamaan, mitä kaikkea Noki oikeastaan osaakaan ja miten paljon olemme yhdessä tiiminä kehittyneet. Velhon kanssa tietysti vielä opetellaan yhdessä, ja on ollut ihan todella mukavaa saada monipuolisuutta harrastamiseen: pojat ovat hyvin erilaisia ja koulutuspolkujensa eri vaiheissa, ja lisäksi molempien kanssa on erilaiset tavoitteet ja ehkä osittain myös lajit. 

Velho on äärimmäisen rakas ja mainio tyyppi, ja olen itsenikin puolesta valtavan onnellinen, että saimme sen perheeseemme, mutta vähintään yhtä onnellinen olen Noksun puolesta: sillä on vihdoin ikioma ystävä.

Lomat lomailtu

Kesä meni ihan hujauksessa, mutta ei oikeastaan pahemmin edes harmita, että loma loppuu nyt. Aloitan uudessa työpaikassa ja olen siitä innoissani, ja ehdimme kesällä tehdä monenlaista. Viileämmät kelitkin ovat enemmän kuin tervetulleita – varmaan kaikkien muidenkin koiraihmisten mielestä.

Poitsut ovat autoilleet (meillä on uusi, iso auto!), mökkeilleet, telttailleet, leikkineet ja makoilleet ulkona. Velho on uinut paljon (!), ja Noki on ollut hengessä mukana. Noki pääsi soutuveneellä kalastusretkelle. Velhon mielestä sellainen on tylsää paikallaan kököttämistä. Molemmat olivat reippaita reissukavereita ja rauhallisia telttayöpyjiä.

Koirakohtaamisia on ollut monenlaisia: Eräässä aittamajoituksessa isäntäparin pikkukoira ei oikein pitänyt Nokista ja Noki joutui sen tossun alle konflikteja kiltisti vältellen. Velho vain hessuhopoili menemään eikä sille ärhennelty, tai jos ärhenneltiinkin, se ei ottanut sitä kovin vakavasti. Samassa paikassa yöpyi myös toinen perhe koiran kanssa, ja kaikki neljä koiraa kulkivat pihamaalla vapaina ilman suurempia konflikteja. Reissun loppupuolella puolestaan olimme koirien kanssa uimassa epävirallisella uimarannalla metsässä, kun samalle rannalle tuli myös toinen porukka koiran kanssa. Koirat tutustuivat rauhallisesti toisiinsa ja keskittyivät sitten taas vesileikkeihin omien perheidensä kanssa ilman hihnoja, ja saimme kaikki viettää rantapäivää rauhassa (kunnes rannalle tuli lisää ihmisiä ja me siirryimme väljemmille vesille). Se oli tosi kiva kokemus.

Erityinen koirakohtaaminen oli Tampereella agilitykisoissa, jossa tapasimme Velhon isän Jampan. Oli tosi kiva nähdä Jamppa omistajineen, ja isässä ja pojassa oli paljon samaa! Jamppa oli kisaamassa, ja minä ja Velho kisaturisteilimme sillä aikaa kun Noki, kepo ja kepon kaveri viettivät keskustapäivää. Molemmat pojat käyttäytyivät tahoillaan hienosti, vaikka kisapaikalle saapuessamme Velhon piti huudella vähän kaikille ja Nokikin lähti oudossa tilanteessa siihen mukaan. Noksu ei ollut koskaan ennen ollut agilitykisoissa, eikä se nytkään tosiaan ollut kovin kauaa ennen kuin lähti keskustaan. Keskustassa se oli päässyt terassille, jätskikiskalle ja Stockmannille ja käyttäynyt kuulemma hyvin, kuten aina. Alun huutamisen jälkeen Velhokin petrasi, otti loppuajan kisapaikalla oikein rennosti, lopetti huutelut ja oli tosi mukavaa seuraa. Se osaa ottaa ikäänsä ja tiettyyn hulivilimäisyyteensä nähden yllättävän lunkisti monenlaisissa tilanteissa, ja siitä olen kyllä valtavan kiitollinen.

Jamppa-isä ja Velho. Kuva: Silja Larmu.

Muutama päivä sitten olin mätsärissä talkoolaisena ja esittämässä Vosia, ja ilmoitin sitten samalla Velhonkin mukaan, jotta sekin saisi jotain aktiviteettia. Viileässä hallissa tapahtuva aktiviteetti kuulosti hyvältä idealta. Kehäkäytös oli Veltsulla vielä hyvin muistissa, ja hienolla esiintymisellään se ansaitsi punaisen nauhan ja lopulta pentujen PUN4-sijan. Se pieni hassulainen sai jopa ruusukkeen!

Mätsäriä lukuun ottamatta en ole tehnyt koirien kanssa yhtään mitään harrastusjuttuja heinäkuussa, vaan olemme olleet ihan sataprosenttisesti lomalla koko kuukauden. Nyt alkaa olla aika palailla pikkuhiljaa harrastusten pariin. Kohta molempien poikien viikkoryhmät käynnistelevät toimintaansa, ja jos kelit tästä pian viilenevät, Velho pääsee maastotreeneihinkin. Omasta loppuvuodestani on töiden puolesta tulossa raskas, joten yritän parhaani mukaan pitää kiinni palauttavasta tekemisestä koirien kanssa. 

Yritän myös ottaa tästä mallia.

Velhon ja vähän Nokinkin kesäjuttuja

Valmistuin kesän alussa filosofian maisteriksi (hyvä minä!), ja pojat olivat mukana valmistujaisissani. Koiria ei saanut ottaa sisätiloihin, mutta ne hengailivat juhlapaikan pihalla kiinni sidottuina. Velho välillä makoili rauhassa ja söi luutaan, välillä (lue: liian usein) huusi, lähinnä turhautumistaan, kun ei päässyt sisälle. Ihmisiä se tervehti avoimesti ja reippaasti. Oikein kehityskelpoinen juhlavieras, sanoisin. Noki käyttäytyi tietysti hyvin, onhan se aikuinen ja kultapoika. Juhlien jälkeen kävimme vielä mummollani kylässä, Velho ensimmäistä kertaa. Pyörätuolilla liikkuva mummo oli Veltsulle uusi tuttavuus ja pelkäsin Velhon olevan turhan innokas, mutta lapsikoira käyttäytyikin kauniisti: se tervehti mummoa oikein nätisti, tutustui asuntoon rauhallisesti, nakersi vähän mummon avustajan antamaa porkkanaa ja kävi sitten päiväunille. 

Lapsikoira alkaa oikeastaan pikkuhiljaa olla jo teinikoira. Velholla on ikää nyt yhdeksän kuukautta ja pari viikkoa päälle, ja ihan parin viime päivän aikana se on saattanut pikkuisen nostaa toista takajalkaansa pissatessaan. Käytännössä se siis vielä söpösti kyykkypisuttelee. Samalla se on kuitenkin niin iso poika, että – vastattuaan muutaman remmirähjän huuteluihin – se on alkanut huudella toisille koirille, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tilanteet saa kyllä yleensä hyvin katkaistua ja Velholle nopeasti järkeviä ajatuksia pääkoppaan, joten en oikeastaan ole huolissani. Jossain teiniaivojen perukoilla Velholla on muutenkin olemassa jo aiemmin opittu käytösmalli, jossa se tulee oma-aloitteisesti hakemaan kontaktia nähdessään koiran. Kyseinen käytösmalli on tällä hetkellä hieman unohduksissa, mutta Velho on niin ahne ja nopea oppimaan, että kyllä se sieltä taas muistuu mieleen. 

Hihii olen vain pieni hassulainen t. Velho

Velho on hassu tyyppi, kun se on vielä ihan lapsi ja luonteeltaan muutenkin sellainen hupiveikko-hulivili, mutta sitten kuitenkin se on monilta osin mukavan järkevä ja hyväkäytöksinen jo nyt. Se on tänä kesänä yllättänyt positiivisesti esimerkiksi kepon perheen luona, jossa kanat saavat kesäisin olla vapaina pihalla. Olin valmistautunut käyttämään kanojen kanssa oleilun harjoittelemiseen aikaa, mutta yllätyksekseni Velho suhtautui vapaana käyskenteleviin kanoihin ensitapaamisella aika samalla tavalla kuin Noki pienenä: se oli hyvin utelias ja lähestyi kanoja aluksi kiinnostuneena, mutta kääntyi tai pysähtyi pyynnöstä ja hoksasi nopeasti, että kanojen lähestyminen ei ole toivottua. Seuraavalla kerralla olimme maalla viikon, ja koko aikana Velholle piti sanoa ehkä kolme kertaa liiallisesta kiinnostuksesta kanoja kohtaan. Onnea on fiksut ja kiltit koirat ja se, että Noki on näyttämässä Velholle mallia.

Velho oli maalla muutenkin ihan elementissään. Nokikin nauttii maalla olemisesta kovasti ja rakastaa esimerkiksi omaa tonttia, mutta Velhosta näkee vielä selvemmin, että se on sielultaan aivan maalaiskoira kaikin puolin. Onneksi maalaiselosta haaveilee itse kukin tässä taloudessa ja nyt valmistuttuani haaveiden eteen voi ehkä joskus jopa tehdäkin jotain. Myös mökillä juhannuksena oli ihanaa katsella koirien pihapuuhia, kun molemmat pojat osoittivat olevansa ehtoja skotlantilaisia paimenkoiria ja touhusivat ulkona kaikenlaista jokapäiväisestä sateesta välittämättä. Touhuamisen jälkeen Velho nukkui kyljellään sateessa keskellä pihaa. Olisi se tietysti sisällekin saanut mennä, mutta se viihtyi erinomaisesti ulkona ja sen turkkikin hoiti hommansa hyvin eli hylki vettä ja piti koiran lämpöisenä.

Mökillä nukuimme teltassa, koska populaa oli paljon ja mökkimme on hyvin pieni. Se oli Velhiksen ensimmäinen kerta teltassa, mutta yöt sujuivat senkin osalta aivan moitteettomasti; Noki on nukkunut teltassa monta kertaa aiemminkin. Päivisin Veltsu yritti hyvin innokkaasti leikkiä isäni corginartun kanssa, mutta corgi oli niin paljon pienempi ja hitaampi – ja myös kamalan kiltti – että se jäi jatkuvasti Velhon jalkoihin ja meni mukkelis makkelis. Velho on aika fyysinen leikkijä, eikä se aina osaa olla kohtelias tai varoa pienempien, kiltimpien kavereiden kanssa. Vetoleikit corgin kanssa sentään sujuivat kivasti! Noksukin pyöri mökillä tietysti kaikessa mukana, kirmaili Velhon kanssa tuttuun tapaan innokkaasti ja oli koko ajan siellä missä minäkin. Rutiinien puute ja vähentynyt levon määrä lisäsivät huolta ja ahdistusta pienessä Nokeliuksessa, mutta kaikenlainen yhdessä puuhasteleminen ja ulkona oleskeleminen oli sen mielestä kovin mukavaa. 

Vähän treenikuulumisia

Treenirintamalla on ollut varsin aktiivista viime aikoina, mikä ei toki sinänsä ole ihme, kun koiria on nykyään kaksi ja maastokausi on käynnissä eli lajivalikoimakin laajempi. Yritän ottaa tästä nyt kaiken irti, koska tiedän, että syksystä on uuden työni vuoksi tulossa raskas ja treenaaminen tulee jäämään vähemmälle. Sain kyllä puolivahingossa Velhollekin ryhmäpaikan syksyksi tokon alkeisryhmästä, eli kyllä molemmille tulee taatusti säännöllistä treeniä kuitenkin. Noksu jatkaa kesän jälkeen samassa tokoryhmässä, jossa tälläkin hetkellä olemme.

Noksuttimen kanssa onkin nyt treenattu tokoa oikein hyvällä fiiliksellä! Tokomotivaationi on vuosien aikana mennyt aikamoista vuoristorataa, mutta tällä hetkellä tekeminen tuntuu tosi hyvältä. Jopa seuraamistunnelin päässä näkyy heikkoa, hyvin varovaisesti voimistuvaa valoa. Luulen, että olen päässyt tietyistä paineista eroon, koska olen päättänyt laitattaa Nokille kemiallisen kastraation tässä jollain aikataululla emmekä ole sitä ennen menossa kokeeseen. Kemiallisestahan tulee jostain älyttömästä syystä kahden vuoden dopingvaroaika, eli kokeet eivät ole millään tavalla ajankohtainen asia vielä hyvään toviin. Tieto siitä lienee poistanut treenaamisesta – erityisesti seuraamisen eli sen suurimman ahdistustekijän treenaamisesta – paineita, vaikka järjellä olen tietysti koko ajan osannut ajatella, että paineet ovat ihan turhia. Ihmismieli ei vain aina ole niin yksinkertainen.

Pari päivää sitten kokeilin Nokin kanssa jälkeä ensimmäistä kertaa, kun olimme koko perhe yhdessä lenkillä. Nokilla on pohjalla jo niin monia nenänkäyttö- ja esine-etsintätaitoja, että laitoin sen suoraan vaan kepon tekemälle jäljelle ilman mitään keppimotivaatiohässäköitä, saati sitten namijälkeä tms. Jälki oli toki hyvin lyhyt ja päättyi muistaakseni heti ensimmäiseen tai viimeistään toiseen keppiin, mutta kuten arvelinkin, Noksu suoriutui tehtävästä loistavasti ja käytännössä osasi homman jo, vaikka ei ollut sitä aiemmin tehnytkään. Se on kyllä ihan hirmuisen taitava ja monipuolisesti kaikenlaisia juttuja osaava tyyppi, ja olen tosi ylpeä meistä molemmista, kun olemme yhdessä opetelleet niin monia asioita. Noki pääsi myös etsimään yhden Velholta kadonneen kepin metsästä esineruutukäskyllä (olin pyörinyt alueella Velhon kanssa jo tovin), ja sehän suoritti. Kepo ei ollut piiiitkään aikaan nähnyt Nokin esineruutua ja oli aika vaikuttunut. Mikä erinomainen pikkupoika Nokelius onkaan! 

Velhon kanssa maastolajeja on tehty nyt paljon enemmän kuin tokoa/tottista (ehkä liiankin paljon enemmän, koska Velho osaa suunnilleen tulla perusasentoon ja siinä se). Maastoleirin jälkeen olemme treenanneet hakua, esineruutua ja jälkeä. Olen tietysti puolueellinen, mutta Veltsu(kin) tuntuu olevan monessa asiassa ihan luonnonlahjakkuus ja se tuntuu oikeasti hyvin lupaavalta harrastuskaverilta. Jäljestyksessä olemme päässeet toistaiseksi pisimmälle: aloitimme tekemällä muutaman keppiruudun, sitten yhden ihan pienen 10–15 metrin pituisen ja ensimmäiseen keppiin loppuvan jäljen, sitten ehkä 40–50 metrin ja parin kepin jäljen, jonka kepo kävi polkemassa Velhon katsellessa ja joka ajettiin heti tuoreeltaan (jännä juttu, että Veltsu paahtoi sillä jäljellä eteenpäin pää viidentenä jalkana ja maltti oli vähän kadoksissa...). Tänään Velho ajoikin jo ihan oikean, neljä keppiä sisältävän jäljen, jonka treenikaveri oli käynyt polkemassa ja joka oli vanhentunut ehkä puolisen tuntia tai jotain sinne päin. Lapsikoira oli aivan loistava, vaikka väsy hieman jo painoi – yleensä Velho on vauhdikkaampi ja kepeillä paljon riehakkaampi – enkä minä osannut käsitellä upouutta jälkiliinaamme.

Kyllä on ilo ja onni tällaisten koiraystävien kanssa harrastaa! <3

Velho maastoleirillä ja pentunäyttelyssä

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, Velho korkkasi elämänsä ensimmäisen maastokauden Collieyhdistyksen maastoleirillä Kokemäellä. Kannatti lähteä yksin ajelemaan seitsemän tuntia suuntaansa, koska leirillä oli kivaa, Veltsu oli mitä mukavin ja vaivattomin leirikaveri ja sen kanssa oli huippuhauskaa treenailla! Olimme Sara Jääskeläisen kouluttamassa lajitutustujien ryhmässä, ja ehdimme viikonlopun aikana tutustua hakuun, jälkeen, esineruutuun ja tarkkuusruutuun – kaikkiin ihan alkeistasolla toki – ja teoriatasolla myös pudotetun esineen noutoon. Pidin kouluttajastamme ja ryhmästämme, ja oli tosi mukavaa päästä tekemään kaikenlaista noinkin monipuolisesti. Lajit alkeistreeneineen olivat minulle toki jo aika tuttuja jälkeä lukuun ottamatta, Nokihan tekee noista kaikkia paitsi (toistaiseksi) sitä, mutta oli antoisaa kuulla tutuistakin lajeista taas yhden uuden kokeneen harrastajan näkövinkkelistä. Kouluttaja myös näytti muutamia juttuja omilla koirillaan, ja varsinkin jäljen ja kokeenomaisen pudotetun seuraaminen oli kyllä kivaa.

Velhon leirikäytös oli aivan 6/5, ja voin hyvillä mielin lähteä sen kanssa leireilemään toistekin. Majoituimme kahden hengen huoneessa, enkä tuntenut huonekaveriamme entuudestaan. Koirakämppiksellämme oli juoksut, mutta Velho on onneksi vielä niin lapsonen, ettei se ainakaan osoittanut ymmärtävänsä juoksuista yhtään mitään. Siksi meidät uskallettiinkin laittaa samaan huoneeseen. Velho lepäili häkissään aivan rauhallisena sekä yöllä että yksin ollessaan, ja treeneissä se odotteli autossa kiltisti. Olen kyllä valtavan iloinen sen taidosta rauhoittua niin häkissä kuin autossakin – toivottavasti tilanne pysyy aina samanlaisena.

Esineruutu

Pääsimme ensimmäiseen esineruututreeniimme heti perjantai-iltana, suoraan 7 tunnin ajomatkan päätteeksi. Velho teki esineiden bongailua: ruudun etureunaan oli viljelty esineitä, ja käveleskelimme alueella rauhassa toivoen, että koira bongaisi esineet ja reagoisi niihin. Ja Velhohan reagoi! Se nappasi heti ensimmäisen löytämänsä esineen suuhunsa ja tuli leikkimään sillä kanssani, minkä jälkeen se alkoi selvästi käyttää nenäänsä ja etsiä, että olisiko täällä vielä lisää. Esinemotivaatiota ei siis tarvinnut kaivella lainkaan. Esineitä löytyi muistaakseni kuusi, ja kaikki sujuivat aika lailla yhtä hyvin. Velho toi esineitä minulle hienosti, mutta palauttamista on kyllä koko ajan vahvistettava, koska Velho myös rakastaa lähteä kirmailemaan löytämänsä aarteen kanssa. 

Seuraavassa esineruututreenissä sunnuntaina otimme jo pari askelta eteenpäin. Ensin minä heitin esineen itse metsään Velhoa pidellen ja lähetin koiran sitten perään. Hyvin meni, mutta tehtävä olikin kyllä helppo, koska esine jäi aika lähelle ja Velho näki sen koko ajan. Toisen esineen kouluttaja vei metsään samalla hieman hetsaten Velhoa, ja vapautin koiran, kun kouluttaja oli palannut viereemme. Nyt Velho joutui jopa käyttämään nenäänsä ja etsimään esinettä. Hienosti löytyi! Palautus ei muistaakseni ollut aivan suoraan minulle, vaan siinä oli joku pieni ilokirmailu välissä, mutta vahvistellaan, vahvistellaan. Jätimme treenin siihen, koska elimme sunnuntai-iltapäivää, Velho alkoi olla väsynyt ja meidän piti lähteä kotimatkalle.

Haku

Hakumaastomme oli todella tasaista ja helppoa, toisella puolella oli vain vähän jotain pientä kukkulaa, mutta varsinkin aloittelijoille se sopi erinomaisesti. Velhon ensimmäinen treeni oli tyypillinen vauvatreeni: maalihenkilöt näyttivät Velholle herkkuja, hetsasivat, juoksivat metsään vähän matkan päähän ja ”piiloutuivat”, Velho päästettiin perään. Ensimmäinen taisi olla noin 10 metrissä. Velho lähti vauhdilla, mutta juuri ennen ukkoa tuli pieni säpsähdysloikka ja epäröinti, että mikäs tyyppi sinä sittenkään olet ja miksi olet siellä maassa. Hyvin pentu kuitenkin meni palkalle, ja seuraavilla ukoilla ei ollut enää mitään epäröintiä. Kolmannelle Velho pääsi karkaamaankin, kun se oli niin kovasti menossa. Etäisyyttä kasvatettiin loppua kohden niin, että neljäs eli viimeinen ukko oli jo aika syvällä.

Lounaan jälkeen teimme villin eläinkokeen: ensimmäinen ukko oli jo valmiiksi piilossa syvällä ja antoi pelkän ääniavun. Velho lähti taas vauhdilla, mutta sitten sillä loppui usko kesken. Aikamme siinä säädettyämme menin Velhon kanssa yhdessä katsomaan ukkoa, minkä jälkeen lähetin uudestaan vähän lähempää ja Velho löysi perille. Toisen ukon kävimme saattamassa piiloon noin 40 metriin, minkä jälkeen palasimme keskilinjalle ja lähetin. Hienosti meni. Kolmatta en enää kunnolla muista, mutta se oli ehkä joku näyttäytyminen + ääniapu 50 metrissä. Neljäs oli ääniapu noin 20–25 metrissä, mutta Velho myös vähän vahingossa näki ukon koko ajan.

Hienosti meni siis! Lounaan jälkeisessä eläinkokeessa Velho joutui vaikeaan paikkaan, mutta saimmepahan ainakin tiedon siitä, että niin vaikeat hommat eivät vielä suju ja osasimme helpottaa seuraavia pistoja sen mukaan. Velho sai myös heti kokemusta pressuista ja niiden alla olevista ukoista, koska näkyvyys maastossa oli niin hyvä, että pressut olivat käytännössä välttämättömiä piiloutumisessa.

Kuva: Tiina Heikkinen

Jälki (keppiruutu)

Jälkeä lähestyimme keppien opettamisen kautta. Velho teki kaksi keppiruutua: tallasin ruudun (noin 3x3 metriä), tiputin sinne neljä keppiä, menin Velhon kanssa ruutuun pyörimään. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini keppiruuduista näin: ”Täykky! <3 Kunnon bileet, Velho rakastaa keppejä, suuri motivaatio.” Kertonee olennaisen. :D

Heti ensimmäisellä kerralla pentu reagoi hajuun heti, löysi kepin lähes välittömästi, otti sen suuhunsa ja tuli bilettämään kanssani. Toinen keppi löytyi yhtä hyvin. Kolmannessa vähän kesti ja Velhoa piti hieman ohjata takaisin haistelemaan, mutta senkin löytyminen oli Velhosta sitten kovin riemastuttavaa. Lopetimme treenin siihen. Toinen keppiruutu meni oikeastaan samalla tavalla, paitsi että Velho etsi kaikki neljä keppiä (viimeisen löytämisessä kesti taas pidempään).

Väittäisin, että keppiruutu oli kaikista viikonlopun puuhista Velhon lemppari!

Tarkkuusetsintä

Tarkkuusetsintää teimme ensimmäisellä kerralla metsätiellä siten, että kouluttaja näytti esinettä koiralle ja tiputti sen maahan, koira päästettiin välittömästi esineen luo ja pienestäkin kiinnostuksesta palkattiin esineen lähelle. Veltsu meni esineille joka kerta heti kiinnostuneena. Toisella kerralla teimme metsätiellä yhden samanlaisen muistutteluna, mutta sitten siirryimme metsään (matalan kasvillisuuden kohdalle) tallattuun ruutuun. Kouluttaja näytti esinettä koiralle, kävi tiputtamassa sen ruutuun, palasi takaisin, koira päästettiin etsimään. Velho oli edelleen kiinnostunut, käytti hyvin nenäänsä ja löysi esineet hyvin. 

Olen opettanut tarkkuusruudun Nokille nenäkosketusilmaisun kautta, ja todennäköisesti kokeilen Velhollekin samaa, vaikka leirillä aloitimmekin eri tavalla. Ajatus nenän käyttämisestä ja pienten esineiden etsimisestä on kuitenkin nyt istutettu lapsikoiran päähän!

Velho palauttamassa keppiä. :D Kuva: Tiina Heikkinen.

Tällä viikolla Velholla on ollut ihan erilaista ohjelmaa, koska kävimme tänään pentunäyttelyssä Outokummun ryhmiksessä. Sarianna puunasi pitkätukan näyttelykuntoon tiistaina (kiitos vielä!). Pentukehässä oli kiva käydä pyörähtämässä ihan kokemuksen vuoksi ja toki myös mielenkiinnosta tuomarin arviota kohtaan. Näyttelypaikalle saapuessamme Velho pisti sellaisen – sille hyvin epätyypillisen – huutokonsertin käyntiin ihan tyhjästä, että mietin, mitähän tästä tulee. Se huusi lähes koko matkan kehän laidalle, kunnes sain tavarat laskettua käsistäni ja Velhon häkkiin, jonne se sitten rauhoittui heti. Loppuajan se käyttäytyi onneksi hienosti ja oli oikein kuuliainen, ja olen kehäkäytökseenkin tyytyväinen. Velho malttoi upeasti seistä paikallaan, antoi hienosti tuomarin käsitellä ja mitata (ei otettu tarkkaa mittaa) ja kulkikin ainakin puolet ajasta kiltisti ravaten. Toinen kierros kehän ympäri alkoi tosin jo kyllästyttää ja Velhosta oli hauskempaa loikkia olkapääni korkeudelle kuin ravata.

Velho oli ainoa colliepentu. Tuomarina oli Jaana Kummala. Arvostelussa lukee Velhon olevan 8-kuinen, mutta ei se vielä ole, sunnuntaina vasta. Kummala sanoi Velhosta tänään näin:

”8 kk. Keskikokoa kookkaampi vielä kesken kehityksen, mittasuhteiltaan lupaava pentu. Vielä kapea rinta ja eturinta. Hyvä pään kiila. Tasainen kallo. Hyvät silmät. Turhan raskaat korvat. Hieman luisu lantio, muuten ok kulmaukset. Lupaava sivuliike. Kovin ahdas edestä ja takaa. Miellyttävä eloisa käytös.”

Kuulemma Velho saisi lopettaa korkeuskasvunsa nyt, ja kuulemma korville pitäisi tehdä jotain. Kumpikaan asia ei tullut yllätyksenä, ja kumpikaan asia ei minua myöskään hirveästi kiinnosta. :D Mutta oli kiva kokemus! Seuraavan ja varmaan viimeisen kerran Velhon voi tavata näyttelykehässä sitten joskus aikuisena.

Kuva: Elina Etholén

Kuva: Elina Etholén

Toukokuun kuulumisia

Tovi on vierähtänyt edellisestä postauksesta. Koko kevät on ollut aikamoista haipakkaa ja omassa elämässäni on tapahtunut vaikka mitä, mutta oikeastaan vain hyviä asioita – tämä kevät on ollut todella ihana. Koirien elämä on tietysti ollut rauhallisempaa ja tasaisempaa, mutta on tässä silti niidenkin kuulumisia kerrottavana viimeisen kuukauden ajalta.

Pojat olivat tässä toukokuussa hoidossa vähän reilun viikon, molemmat omilla tahoillaan, kun me ihmiset lähdimme junalla Tanskan ja Sveitsin kautta Italiaan. (Pitäisiköhän kirjoitella reissukertomusta tänne, vaikka se ei koiriin liitykään...?) Noki meni hoitoon Veikko-veljensä luokse, ja kaikesta päätellen sillä oli hoitopaikassaan aivan ihanaa. Myös meistä on ihanaa viedä Noksu Veikon luokse hoitoon, koska veljekset ovat ihan älyttömän samanlaisia keskenään ja tiedän, että hieman hassua ja kovin herkkää Nokia ymmärretään siellä täysin. Pojat olivat aikuistuneet ja etenkin Noki saanut itsevarmuutta (kiitos Velhon) sitten viime näkemän, mutta hienosti ne tulivat edelleen juttuun. 

Velho puolestaan jäi tänne Joensuuhun kaverilleni ja oli hurmannut kaikki, ilmeisesti myös jonkun vähän koirapelkoisen ihmisen, ulkonäöllään ja ystävällisyydellään. En ihmettele yhtään. Sekin oli pärjäillyt hoidossa hyvin, mitä nyt oli esitellyt aktiivisen ja puuhakkaan nuorukaisen parhaita puolia ja tehnyt tuhojaan. Onneksi sen hampaisiin ei ollut päätynyt mitään hirmuisen arvokasta tavaraa.

Ai niin, ennen reissuamme kävin Veltsun kanssa tutustumassa sen tulevaan hoitopaikkaan ja pyörähdimme samalla sitten markkinoillakin nopeasti, kun siinä lähellä olimme. Kävelimme tyhjän torin poikki satamaan ja pujottelimme markkina-alueen läpi metrilaku- ja muikkukojuille. Velho oli niin reipas, hyväkäytöksinen ja mutkaton markkinaseuralainen, että se sai lautaseltani pari muikkua palkinnoksi. 

Reissusta ja hoitopaikoista kotiuduttu. Pitkätukalla oli vissiin ikävä isoveikkaa.

Viikko sitten, reissun jälkeen siis, oli taas Noksun hieronta. Nahkalassie oli viimeksi kovin juntturassa, mutta nyt tilanne oli onneksi hyvä: vasemman lavan yläosassa oli joku yksittäinen kohta ottanut osumaa ehkä törmäyksestä ja reidet olivat jokseenkin kireät runsaasta juoksemisesta, mutta mitään sen kummempaa ei ollut.

Nokin häntäkin on jo kunnossa, tai siis ainakin täysin oireeton. Uusia röntgenkuviahan siitä ei ole, eli en voi varmuudella tietää, onko se luutunut vai ei. Noki olisi tarkoitus viedä hammashoitoon ja -röntgeniin tässä kesän aikana, ja ajattelin samalla pyytää kontrollikuvat hännästä. Yritin jo varatakin hampilääkäriaikaa, mutta klinikalla on jo niin pitkä jono ja kesälomatkin tulossa, että uusia aikoja ei toistaiseksi varata. Lähialueen toinen hammasröntgenlaite löytyy kaupungin kalleimmalta klinikalta. En haluaisi odotella tämän asian kanssa syksyyn, koska Nokin hammashoito on ollut tehtävälistalla jo aika kauan, joten lienee vain nöyrästi annettava monia euroja sitten sinne kalliiseen paikkaan. //Muoks. Juuri saamani tiedon mukaan hammasröntgeneitä löytyykin tästä kylästä useampia!

Viime viikolla pääsimme aloittamaan maastokauden! Noki korkkasi maastokauden ensimmäisenä oman seuramme hakuporukan treeneissä. Tarkoitus oli etsiä kolme ukkoa ilman apuja ja suorapalkalla, koska ilmaisu (rulla) on vielä alkutekijöissään. Noki löysi kaksi ukkoa hyvin, vaikkakin eri järjestyksessä kuin oli tarkoitus, ja luulimme sen löytäneen myös kolmannen, kun koira palasi metsästä huuliaan nuoleskellen kuin olisi juuri saanut palkkaa. Kenelläkään ei siis silloin ollut radiopuhelimia mukana (hyvin säntillisesti treenaava hakuryhmä kyseessä, kuten näkyy, mutta ensi kerralle radiopuhelimet kyllä otetaan), joten kommunikaatio keskilinjan ja ukkojen välillä ei toiminut. Aloimme purkaa rataa, ja tajusin vasta hetken kuluttua, ettei viimeistä ukkoa näy missään. Sitten bongasinkin hänet vilkuttelemassa metsässä, että täällä ollaan ja vieläkö se koira on tulossa etsimään. No mutta, Noksulla oli hyvin hauskaa, vaikka treeni ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan – eikä se Noksun kanssa olekaan niin justiinsa, koska emme treenaa koetavoitteellisesti.

Viikonloppuna myös Velho pääsi aloittamaan maastokauden, elämänsä ensimmäisen sellaisen, ja sepä aloitettiin ihan isosti Collieyhdistyksen maastoleirillä. Se tarvitsee kuitenkin ihan oman julkaisunsa, joten siitä lisää hieman myöhemmin.