Hyvää koiranpäivää!

Kirjoittelen tätä pöytäkoneella epämukavalla työasemalla, koska Velho söi läppärini johdon katki. Kuusi vuotta sitten hankittu läppäri on ilmeisesti jo niin muinaista teknologiaa, että uutta johtoa piti ihan metsästää ja lopulta sellainen tehtiin 45 eurolla. Tai no sitä tehdään edelleen, koska se ei toiminutkaan kunnolla ja minun piti viedä se takaisin liikkeeseen korjattavaksi – sen jälkeen, kun olin soittanut äidille itsevarmuustsemppi- ja perseellepotkimispuhelun, koska vihaan reklamaatioiden tekemistä.

Onneksi Velho on niin söpö, ettei sille voi olla ärsyyntynyt tällaisesta tihutyöstä.

Pojat olivat kepon kanssa parisen viikkoa sitten reissussa maalla kepon perheen luona. Velho ei ollut käynyt siellä joulun jälkeen, ja ihan rehellisesti sanottuna jännitti laittaa pojat kepon matkaan. Puolustuksekseni sanottakoon, että niin jännitti kepoa itseäänkin, mutta tyypit pärjäsivät ilmeisesti hyvin! Molemmat koirat olivat kuulemma hirveän onnellisia päästyään perille. Nokia aina vähän stressailee, koska kepolla on iso ja äänekäs perhe ja porukkaa kulkee isossa talossa koko ajan vähän miten sattuu, mutta toisaalta se nautiskelee täysillä maaseutuelämästä ja omalla tontilla puuhastelemisesta. Velhon mutkattomuuskin varmaan tekee Noksulle hyvää – paikka ei toki ole Veltsulle vielä kovin tuttu, mutta se oli kuulemma ollut oikein reipas. Yläkertaan vievien portaiden kanssa sillä oli aluksi vaikeuksia, mutta niistäkin päästiin yli.

Poikien reissun aikoihin Noksu pääsi viimein eroon häntäteipistään. Häntä ei tunnu vaivaavan sitä enää mitenkään ja näyttääkin ihan normaalilta, mutta aion silti pyytää siitä röntgenkuvat vielä jossain vaiheessa.

Velhis on jälleen päässyt sosiaalistumaan. Olin Agiråkissa talkoilemassa koko pääsiäisviikonlopun, ja sunnuntaina kepo tuli poikien kanssa hakemaan minua Pärnävaaralta. Otimme hetkeksi Veltsun halliin hengailemaan ja katsomaan kisoja, eikä pentu ollut taaskaan moksiskaan agilitymeiningeistä tai edes vieraasta hallista. Se nautti ihmisiltä saamastaan huomiosta, kerjäsi nameja ja jotain tekemistä, yritti repiä teippejä lattiasta, makoili ja katseli muita koiria. Sarianna vähän leikitti sitä pipolla ja minä otin sen kanssa parit sivulletulot, ja Velho oli ihan kuin olisi kotonaan ollut.

Eilen lähdin sen kanssa bussilla Jokiasemalle katsomaan opiskelijoiden pientä vappusoututapahtumaa. Velhis matkusti bussissa rauhallisemmin ja hiljaisemmin kuin viimeksi, ja perillä se taas nautiskeli saamastaan huomiosta ja kerjäsi nameja ja jotain tekemistä. Se ei kyllä turhia murehdi. Ohi kulki aika paljon koiria, mutta toiset koirat eivät Velhoa pahemmin kiinnosta, jos on ruokaa tarjolla. Jotain toista pehkoa se sai käydä tervehtimässä ja yritti kovasti leikkiä, mutta kaveri ei oikein innostunut.

Kepo teki meille siellä maalla ollessaan kasan jälkikeppejä, ja Velho pääsikin vähän jo tutustumaan keppihommiin. Tallasin pienen ruudun ja laitoin kepin siihen ja Velhon etsimään. Sitten biletettiin. Ajattelin nyt myös Nokille lähteä opettamaan jälkeä, mutta en ole vielä ihan varma, miten aloitan sen kanssa, koska sillä on pohjalla jo kaikenlaisia muita etsintä- ja nenänkäyttötaitoja. Se siis kyllä taatusti saa jutun juonesta kiinni ihan hetkessä, mutta tavallaan Velhon kanssa oli silti matalampi kynnys aloittaa, koska sen kanssa lähdetään aivan täysin nollasta. Ehkä jotenkin pelkään sotkevani Nokin pään ja olemassaolevat taidot, vaikka ei kai sellaista tapahdu.

Tänään lenkillä otin Nokin kanssa pudotetun esineen noudon (oli hieno ja edelleen Nokin lempitehtävä) ja esineruudun. Esineruudussa oli suuria haasteita: jouduin lähettämään Nokin kolme kertaa, ja lopulta kävelin ihan muutaman metrin päähän esineestä ja silti löytämisessä kesti. Tajusin vasta myöhemmin, että esine oli tosi typerästi puun takana tuulen suuntaan nähden ja haju on varmasti kulkeutunut ihan minne sattuu (tai ei minnekään). En aina muista tai osaa ajatella sitä, miten tuuli vaikuttaa hajujen kulkeutumiseen, mutta pitää yrittää tsempata sen suhteen, koska Noki työskenteli todella hienosti ja sinnikkäästi ja minua harmitti sen puolesta, kun tehtävä olikin vahingossa niin vaikea. 

Vein sitten vielä toisen esineen ihan lähietäisyydelle helppoon paikkaan, jotta Noksu sai siitä kunnon onnistumisen. Lopuksi esittelin Nokin työskentelyä katselleelle Velholle esineiden etsimisen idean ihan vain heittämällä esineen metsään ja päästämällä Velhon perään etsimään. Se ei heti ottanut esinettä mukaansa vaan oli palaamassa luokseni tyhjin suin, ja sitten se joutuikin oikeasti jopa vähän käyttämään nenäänsä, kun se lähti pyynnöstäni vielä etsimään ja hakemaan esinettä. Pitkä on matka esineruudun hallitsemiseen, mutta kiva päästä taas opettamaan maastohommia alusta asti ja erilaiselle koiralle! 

Minä oikein tunnen, miten talvi valuu yltäni

"Ja tässä Ronja nyt oli, hän oli syöksynyt päätäpahkaa kevääseen. Kaikkialla hänen ympärillään oli niin ihanaa, se täytti hänet kokonaan ja hän huusi kuin lintu korkeasti ja kimeästi, kunnes hänen täytyi selittää Birkille.
– Minun oli huudettava keväthuuto, muuten halkean. Kuuntele! Kuulet kai kevään!
He olivat hetken hiljaa ja kuuntelivat miten heidän metsässään vihersi ja suhisi ja mörisi ja lauloi ja lorisi. Kevään villi, raikas laulu kaikui kaikkialla, kaikissa puissa ja kaikissa vesissä ja kaikissa vehreissä pensaikoissa. 
– Minä oikein tunnen, miten talvi valuu yltäni, Ronja sanoi. – Pian olen niin kevyt että voin lentää.”
(Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär)

Kevät! Lempivuodenaikani! Olo on kuin uudesti syntynyt. Keväällä on hirveän vaikea stressata – vaikka tässä valmistumisen kynnyksellä stressattavaa saattaisi ollakin – ja hirveän helppo tuntea olevansa niin kevyt, että voi lentää.

Velho täytti vajaa viikko sitten jo kuusi kuukautta. Aika on mennyt ihan hullun nopeasti, ja tuossa eräänä päivänä mietiskelin, että tavallaan talvikin tuntuu vain hujahtaneen ohi, kun oli pieni pennuntuoksuinen piristysruiske kotona ja pennun myötä myös enemmän eloa ja sisältöä päivissä. Kepon kanssa puhuimme pari päivää sitten siitäkin, miten hassulta tuntuu, että vain puoli vuotta aiemmin meillä oli ainoastaan yksi koira. Ajatus tuntuu nyt jo vieraalta ja kaukaiselta, ja on myös todella outoa ajatella, että juuri Velho ei olisi osa perhettämme. Veltsusta on tullut meille ihan valtavan tärkeä perheenjäsen. <3

Pojilla oli viikonloppuna kaikenlaista puuhaa, ja nyt täällä on väsyneitä koiria. Lauantaina lähdin Velhon kanssa bussilla keskustaan. Se oli Veltsulle käytännössä uutta, koska olemme matkustaneet bussilla ja käyneet keskustassa vain yhden ainoan kerran Velhon ollessa aivan pikkuruinen pentu. Nyt jo vähän isommaksi kasvanut pentu matkusti bussissa silti kiltisti ja reippaasti – vinkui kyllä, mutta se on aika pieni murhe. Pelkäsin Velhon oksentavan, koska sillä on autossa edelleen matkapahoinvointia, mutta ei se onneksi oksentanut yhdelläkään viikonlopun neljästä bussimatkasta. 

Jäimme jo yliopiston pysäkillä pois ja kävelimme siitä reilun kilometrin matkan torille. Torilavalla Kauppakadun puolella oli joku vaalitilaisuus, paljon ihmisiä ja kaiuttimista kuuluvaa puhetta, mutta Velho ei välittänyt ollenkaan. Vältimme silti menemästä ihmisjoukon keskelle ja kuljimme tyhjän torin läpi kohti Metropolia (eli jopa Joensuun mittakaavassa pientä ja hyvin hiljaista kauppakeskusta), jossa kävimme vähän pyörimässä. Sieltä lähdettyämme pidimme ulkona pari lyhyttä leikkituokiota, ja keskustassakin Velho syttyi kyllä heti lelun nähdessään. Pentu käyttäytyi keskustassa hyvin ja oli pääasiassa oikein reipas, mutta pari vähän hassuakin jännittämistä oli. Velho alkaa kuitenkin olla mörköiässä, joten ehkä jännäilyt menevät sen piikkiin. Pitää käydä uudestaan keskustassa katselemassa Velhon meininkejä, ja tuumasin, että voisi kyllä muutenkin lähteä vaikka molempien koirien kanssa pitkästä aikaa nauttimaan jokirannasta.

Keskustareissu päättyi kirjastoon, jossa minä ja kepo kävimme äänestämässä. Vähän myöhemmin päivällä piti siis tietysti lähteä vaalifrapeille lähikahvilaamme, jonne Noksu pääsi mukaan Velhon jäädessä kotiin lepäämään. Noki tiesi taas, minne olemme menossa, ja kahvilassa se tiesi, että hetkenä minä hyvänsä sillekin tarjoillaan herkkuja. Naurattaa, että meidän koirillamme on oikeasti oma vakkarikahvila. Kokeneena vakioasiakkaana Noki käyttäytyi tietysti mallikelpoisesti. Kahvilaan tuli joku pikkukoira, joka kuulemma pelkää isoja koiria ja aina räksyttää niille, mutta Noki osasi olla niin kohtelias ja kerrankin niin rauhallinen, että pieni uskalsi käydä haistelemassa Nokia hiirenhiljaa.

Sunnuntaina oli vuorossa Velhon ensimmäinen mätsäri – ja ehkä myös viimeinen, koska emme haaveile näyttelyurasta. Olimme taas bussilla liikenteessä, koska auto oli kepolla, mutta hyvin sujui jälleen. Olin ilmoittautunut talkoolaiseksi rakennusryhmään ja olimme paikalla jo vähän ennen talkoovuoron alkamista, joten otin Velhon pieneksi hetkeksi kentälle leikkimään ja päästelemään höyryjä ennen kuin se joutui häkkiin odottelemaan. Sitten se esittelikin aina kotiinlähtöön asti aivan timanttista häkkikäytöstä kaikesta härdellistä, suuresta koiramäärästä ja kovasta melusta piittaamatta, makoili vain kaikessa rauhassa ja katseli meininkejä häkin verkko-oven läpi. Miten hieno pitkätukka!

Ravia ja seisomista olimme harjoitelleet pari kertaa itseksemme ja tuomarin käsittelyä yhden kerran Sariannan avustuksella. Muiden koirien kanssa kehässä oleminen ja vieraan tuomarin lähestyminen olivat siis kokonaan kokematta, mutta Velho on kaikkialla tehnyt mukavasti ja keskittyneesti hommia ja oppi myös ihan hetkessä seisomaan kärsivällisesti paikallaan, joten luotin sen kyllä osaavan käyttäytyä. Ja osasihan se! Tuli oikeasti ihan tippa linssiin, kun pentu käyttäytyi niin hienosti ja oli kehässä tekemässä juttuja minun kanssani. En jaksanut mätsäriä varten tehdä sen turkille yhtään mitään, en asetellut sen jalkoja seisotuksessa enkä tiedä, peitsasiko se tai miltä kehässä olemisemme muutenkaan näytti. Se kuitenkin tuntui todella hyvältä, mikä oli ainoa tavoitteeni. Olin ihan supertyytyväinen.

Saimme sinisen nauhan, ja ennen sinisten kehää Velho ehti käydä mökissään kunnolla unille, joten jouduin sen sieltä vielä herättelemään. Sinisten kehässäkään ei tullut menestystä, mutta edelleen olin tyytyväinen Veltsun käytökseen, etenkin koska kehässä oli aika ahdasta. Pentunäyttelyilmoa menemään siis vain – halusin kokea tämän mätsärin ensin, jos se vaikka olisikin ollut ihan katastrofi. :D

Näillä korvilla voitan taatusti kaikki t. Velho

Mätsärin jälkeen lähdin Nokin kanssa ulos. Teimme kevään ensimmäiset esine-etsinnät! Yksi esineruutu, yksi pudotetun esineen nouto ja kaksi tarkkuusetsintää (toinen sellaisella pääsiäismunan muovisella lelulla ja toinen kolikolla). Melko pienessä mittakaavassa kaikki, mutta olipa ihan tosi mukavaa – ja nyt alueita ja matkoja on taas hyvä lähteä pikkuhiljaa kasvattamaan. Vaikka Noksun kanssa ei tähdätä pk-kokeisiin, on huippua nähdä, miten osaava se jo on ja miten nopeasti se on monissa maastohommissa kehittynyt. Haluan myös viedä sitä edelleen eteenpäin, ja esimerkiksi haussa tavoitteena on kyllä joskus saada sille toimiva rullailmaisu. 

Videon lopussa on myös vähän muita lenkkihupsutteluja. Nokipoika niin hyvä poika! <3

Häntäkontrolli ja kevätfiiliksiä

Noksulla oli häntäkontrolli pari päivää sitten torstaina, kun murtumasta oli kulunut päivää vaille neljä viikkoa. En tajunnut pyytää kontrollikuvia itselleni, mutta melko samalta häntä näytti kuin silloin tuoreeltaankin, paitsi että nyt oli vähemmän turvotusta ja murtuneen nikaman palasten päissä näkyi pieniä luutumispyrkimyksistä vihjaavia muutoksia. Palasten päät eivät siis kuitenkaan ole vastakkain, vaan palaset ovat siirtyneet limittäin (olivat jo ekoissa kuvissa), mutta täytyy toivoa, että uusi luu muodostuisi kuitenkin sinne väliin. 

Saimme nyt ohjeeksi pitää teippiä murtumakohdan ympärillä tukemassa vielä viikko tai pari, ja se olisi siinä sitten. Tuntuu vähän villiltä vain jättää häntä noin ja toivoa, että kyllä se siitä, mutta ei auta kuin odotella, että luutuminen toivottavasti etenee. Voi olla, että pidän teippiä pidempäänkin kuin pari viikkoa, jos se tuntuu olevan tarpeen. Katsellaan. Uutta häntäkontrollia ei enää tule, ellei häntä vielä selvästi vaivaa, mutta aion kyllä kysäistä häntäkuvien mahdollisuutta myöhemmin Nokin hammashoidon yhteydessä. Hammashoito pitäisi nimittäin hoitaa tässä lähikuukausina joka tapauksessa. 

On kyllä kurja ja ärsyttävä tämä häntämurtumajuttu. Edelleen olen tietysti iloinen siitä, että kyseessä on ”vain” häntä eikä esimerkiksi jalka, mutta häntää on hyvin vaikea suojata ja se on koko ajan alttiina osumille. Muovipullosta viritelty iskusuoja ei pysy siinä enää oikein mitenkään, koska Noki heiluttaa häntäänsä niin paljon ja härvää muutenkin ihan riittämiin. Kovia osumia, tai ainakaan sellaisia joihin Noki olisi reagoinut, ei onneksi ole kuitenkaan sattunut.

Velho puolestaan kävi jokin aika sitten puolen tunnin tutustumiskäynnillä hierojalla. Se reagoi selvästi yhden lannealueen kohdan käsittelyyn, ja siellä olikin kuulemma pari nikamaa siirtynyt sivusuunnassa vähän paikoiltaan. Kuulosti hurjemmalta kuin todellisuudessa oli: todennäköisesti syynä oli joku kaatuminen, törmäys, liukastuminen tms., ja hieroja sai käsiteltyä nikamat kohdalleen.

Veltsu oli uudessa paikassa ja uudessa tilanteessa jälleen hirmuisen reipas. Sen kanssa piti tietysti keskustella paikallaan pysymisen välttämättömyydestä, koska se sattuu olemaan kärsimäton lapsikoira, mutta ihan hyvin se saatiin hierottua. Se sai kovasti kehuja avoimesta ja muutenkin mukavasta luonteestaan. Samoin pennun sinnikkyyttä kehuttiin, koska se yritti käytännössä koko puolituntisen enemmän tai vähemmän väitellä hierottavana olemisen pakollisuudesta erinäisin äänitehostein. :D (Se ei pahemmin hauku mutta pitää kyllä kaikenlaista muuta mölinää.)

Voisin tuon ottaa kiitos t. Velho

Kevät etenee pikkuhiljaa täällä susirajallakin, ja odottelen jo malttamattomana lumien sulamista, koska on kamala hinku päästä tekemään maastolajeja Noksun kanssa ja opettamaan niitä myös Velholle. Joka kevät sama malttamaton odotus! Nokin kanssa tehdään varmaan lähinnä tuttuja juttuja eli erilaisia esine-etsintöjä ja mahdollisuuksien mukaan hakua, mutta ei sitä tiedä, vaikka tulisi tänä vuonna jälkeäkin opeteltua. Veltsun kanssa on sen ensimmäisellä maastokaudella tarkoitus kokeilla sitä sun tätä ihan mahdollisuuksien mukaan ja katsella, mistä Velho pitää ja mikä lähtee sujumaan. Hauska nähdä, millaisista puuhista pentu erityisesti syttyy! Voisin veikata, että ainakin hakumetsässä se viihtyy.

Maastotreenien lisäksi odotan sitä, että pääsisin Noksun kanssa pyöräilemään. Olemme aiempina vuosina siis tehneet suhteellisen rauhallisia pyörälenkkejä niin, että Noki ravaa pyörän vieressä. Se on ollut mukavaa, ja erityisesti kesäiltoina siinä on kyllä aivan oma tunnelmansa. Veltsun pään menoksi olemme kepon kanssa suunnitelleet pikkuruisia vetokokeiluja (ihan jalkaisin). Pitkätukka on vielä liian nuori varsinaisiin vetopuuhiin, mutta homman idean sille voisi kyllä jo maltillisilla minitreeneillä esitellä ennen ensi talvea. Jos Velho innostuu, se voisi tulevaisuudessa lähteä ihan vetäväksi juoksulenkkikaveriksi kepolle ja kenties minullekin. En todellakaan harrasta juoksemista, mutta saattaisin haluta harrastaa, koiran kanssa ainakin. Joitakin vuosia sitten juoksin silloisen koirani kanssa, ja muistaakseni se oli kyllä tosi hauskaa. Ainakin puhelimen muistoissa tulee aina välillä vastaan vanhoja selfieitä, joissa meillä molemmilla on juoksulenkin jälkeen hymy korvissa asti. <3 

Voisimme kylläkin myös vain pötkötellä t. pojat

Huvittaa muuten, kun blogia perustaessani ajattelin, että tulee sitten varmaan otettua enemmän järkkärikuvia blogia varten. No, eipä ole tullut, vaan enimmäkseen täällä on ihan hirveitä, usein muokkaamattomia kännykkäräpsyjä. :D Sori siitä!

life has a beautiful, crazy design

Viikko sitten viikonloppuna oli kunnon fiilistelylenkit molempien koirien kanssa. Lauantaina lähdin Velhon kanssa tarpomaan metsien läpi kohti peltoja hurjan tuulisella säällä. Oli nätti auringonlasku – milloin auringonlasku ei olisi nätti? – eikä ole kerta eikä kaksi eikä kolmekaan, kun olen ihastellut auringonlaskua nimenomaan tuolla pelloilla. Jo valmiiksi voimakas tuuli oli aukeilla pelloilla järven rannalla tietysti vielä voimakkaampi, ja kovimpien puuskien aikaan piti oikeasti taistella päästäkseen eteenpäin. Tuuli oli tehnyt hienoja kuvioita ja muotoja koskemattomaan hankeen ja puhalteli irtolunta hangen pintaa pitkin. Se kaikki oli älyttömän kaunista. 

Siellä me Veltsun kanssa kuljimme yhdessä. Velho juoksenteli ja loikki (se on melkoinen vieterikoipi) ympärilläni, leikki lumessa ja pysähteli odottamaan minua. Välillä se sai juoksuhepuleita, ja välillä se vain pysähtyi haistelemaan tuulta silmät sirrillään ja turkki hulmuten. Katselin sitä aivan ihastuneena ja mietin, että tämä tässä on kyllä ihan kamalan hyvä pentu. Se on niin fiksu ja iloinen, riiviö ja kiltti halinalle samassa paketissa, hupsu ja huoleton silkkiotsa. Miten se onkaan nyt jo niin rakas ja hieno – ja miten rakas ja hieno siitä vielä vuosien saatossa tuleekaan!

Korva ei oikeasti ole noin pystyssä. :D Mutta on se kyllä keventynyt!

Sunnuntaina lähdin tavalliselle aamupissatukselle molempien kanssa. Ulkona oli täydellinen sää: aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, oli jokunen pakkasaste mutta ei liian kylmä, yöllä oli satanut lisää lunta. Sunnuntaiaamuna kahdeksan aikaan ei myöskään vielä pahemmin ollut muita liikkeellä. Teki mieli lähteä pidemmällekin lenkille nauttimaan kertakaikkisen upeasta säästä, mutta molempien kanssa hihnalenkillä käyminen on vielä jokseenkin rasittavaa (ja hihnalenkki on nyt Nokin häntämurtuman takia ainoa vaihtoehto, jos pojat ovat yhdessä lenkillä). Siispä vein Velhon kotiin, söin nopeasti aamupalabanaanin ja lähdin sitten heti Nokin kanssa takaisin ulos.

Kuljimme pitkin metsiä, Noki edellä kevättalven tuoksuja haistellen ja minä perässä auringosta nautiskellen. Pelloilla Nokille iski leikkifiilis, joten pistimme leikit pystyyn pannalla – lelua ei ollut mukana, mutta pannalla leikkiminen on ollut Noksun juttu pennusta asti. Noki oli valtavan onnellinen.

Metsissä pysähtelin ihastelemaan luontoa, taivasta ja puiden latvoja ja hengittämään raikasta ilmaa. Maailma oli niin kovin kaunis. Noki pysähteli tahdissani, ja jos seisahduin vähän pidemmäksi aikaa, se tassutteli jalkojeni juureen. Se saapui niin hiljaa, etten huomannut sitä, mutta siinä se sitten ihmetteli kanssani maailmaa ja haisteli tuulen mukanaan tuomia tuoksuja, kunnes jatkoimme yhdessä matkaa. Kertaakaan se ei valittanut, ei kiirehtinyt, ei lähtenyt omiin puuhiinsa. Se seuraili minun juttujani ja oli siellä, missä minäkin. 

Mietin, että se on kyllä ihmisen paras ystävä. Ihmisen ja koiran välinen suhde on muutenkin ihan mieletön juttu, ja se, että oppii tuntemaan jonkin koirayksilön, ymmärtämään toisenlajista eläintä niin hyvin ja luomaan sen kanssa niin tiiviin yhteyden, on älyttömän siistiä. Sitä on vaikea kuvailla jollekin, joka ei ole sitä kokenut, saati sitten ymmärrä sen tai edes koirien arvoa. 

Niin että onneksi on näitä koiria ollut tässä elämässä. Ja onneksi on nyt juuri nämä kaksi maailman rasittavinta ja rakkainta pöllietä. 

Hännän parantelua ja pentujuttuja

Velho on nyt 5,5 kuukauden ikäinen ja painaa 18 kg. Korkeutta emme ole hetkeen mitanneet, mutta silmämääräisesti ero Nokiin on niin pieni, että luulisin Velhon sään olevan jossain 55–56 sentin tienoilla. Vertailun vuoksi: Noki painoi 5-kuisena noin 13 kg ja oli noin 49 cm korkea. Velho on siis kyllä tosiaan jo pari viikkoa vanhempi kuin Noki noissa mitoissa, mutta iso poika joka tapauksessa.

Sisäsiisteys on vielä hieman vaiheessa, ja meidän sänkymme on nyt ollut pennun mielestä mukava pissapaikka pitkien yksinolojen aikana. En tiedä, miksei meillä aiemmin ole ollut vedenpitävää patjansuojusta sängyssä, mutta nyt ostimme sellaisen. Vähän olen kyllä kyseenalaistanut elämäntapavalintaani tässä, kun Velho pissailee sänkyyn ja Noki oksensi mahansa sisällön (kangas)sohvalle yksin ollessaan. Auton takakonttiinkin on tullut jo ties kuinka monet oksennukset Velhon matkapahoinvoinnin takia, mutta siellä sentään on kunnon suojat ja pestävät alustat. Kyllä koirien omistaminen on kivaa ja lievittää stressiä! (On se oikeasti kivaa ja enemmänkin. <3)

Isoilla pojilla pitää olla tämmöinen rokkitukka t. Velho

No, ehkä siirryn eriteasioista muihin uutisiin. Noksun häntämurtumasta on nyt pari viikkoa, ja vielä pitäisi vajaa pari viikkoa odotella kontrolliröntgeniä. Noki on pärjäillyt häntänsä kanssa oikein hyvin: kipulääkekuuri loppui viikko sitten, ja ilman kipistäkin Noksu on ollut oma itsensä ja käyttää häntäänsä aivan normaalisti. Muovipullosta kehitelty suojatötterö pysyi aluksi ihan hyvin paikoillaan, mutta Nokin normaali hännän käyttö tarkoittaa sen verran runsasta ja voimakasta heiluttamista, että tötterö irtoaa jo helpommin. Yritetään elää sen kanssa vielä kuitenkin. Kumpikaan koirista ei onneksi ole missään vaiheessa yrittänyt repiä tötteröä tai osoittanut muutakaan kiinnostusta sitä kohtaan, mikä on suuri yllätys mutta todella positiivinen sellainen. Murtumakohta on myös teipattu, ja ne teipit ovat kyllä pysyneet moitteettomasti. Teippien ansiosta häntä on nyt ainakin suunnilleen suora, mutta nähtäväksi jää, miltä se näyttää parannuttuaan.

Ei tötteröä tässä, pelkkä teippaus vain ja tietysti Noksun megasöpö nassu.

Noki on saanut rauhassa parannella häntäänsä, ja sen saikkuviikot ovat olleet varsin tylsää arkea. Se kävi hieronnassa (oikealla puolella oli takaosassa jostain syystä selvästi enemmän jumeja kuin vasemmalla), ja tänään otin sen mukaan pienelle autoajelulle ja samalla lenkille Mehtimäen metsiin, kun kävin kirjastossa. Viikko sitten Velhon kasvattaja Aino kävi meillä kylässä, mikä sekin piristi myös Noksun päivää. Muuten Nokelius ei ole tehnyt mitään lähimetsien peruslenkkejä kummempaa eikä ole tietenkään edes päässyt kirmailemaan Veltsun kanssa. Velho on tuurannut tokoryhmässä, mutta ensi viikolla Noki pääsee jo itse treenaamaan. Häntä on toki silloinkin vielä paketissa, mutta eläinlääkäri ei alun perinkään nähnyt erityistä ongelmaa tokon treenaamisessa, kunhan hännän tilanteen pitää mielessä eikä suojatötterö ole vaarassa esim. jäädä kiinni mihinkään.

Treenikentille Noksuttimen kanssa onkin jo ikävä. Huomaan, että Velhon saapuminen perheeseen on tuonut uutta perspektiiviä Nokin kanssa (tokon) harrastamiseen: nyt osaan aika eri tavalla arvostaa kaikkea sitä, mitä Noki jo osaa, ja kaikkia ihan vain meidän kahden välisiä juttuja ja tapoja. Ehkä niitä tuli pidettyä vähän itsestäänselvyytenä ennen Velhoa. Lisäksi pojat ovat niin erilaisia ja harjoittelevat tietysti niin erilaisia juttujakin, että sitä kautta saa kivaa vaihtelua harrastamiseen, vaikka lajikirjo ei ole suuri etenkään näin talviaikaan. Siksi paras tasapaino on silloin, kun voin treenata molempien kanssa.

Veltsun kanssa on ollut mukavaa ja hyödyllistä saada enemmän ohjausta ja koulutusta nyt, kun pentu on tuurannut Nokia tokoryhmässä. Tai ehkä kaikkein mukavinta on ollut se, että joku kertoo, mitä treenaamme. :D Velho on nyt tehnyt muun muassa seuraamisen, jäävien liikkeiden ja kaukojen asennonvaihtojen alkeita. Joku ryhmäpaikallaoloharjoituskin ja noudon alkeistreeniä sekä lelulla että kapulalla on mahtunut mukaan. Joka treenin aloitamme aktiivisuuden tarjoamisella. 

Velhis on keskittynyt, iloinen ja ahne treenikaveri, ja se on usein melko optimaalisessa vireessä treenatessaan. Esimerkiksi tänään luoksetulotreenissä Sarianna sanoikin, että hetsaamiselle ei liene tarvetta, koska Velho on muutenkin lähdössä oikein keskittyneesti ja innokkaasti emmekä turhaan halua nostaa virettä niin, että Velho alkaisi vaikkapa äännellä. Yhteistä leikkityyliä pennun kanssa on jonkin verran pitänyt hakea, mutta se voi mennä osittain hampaiden vaihtumisen piikkiin. Nyt kaikki hampaat ovat siis mielestäni jo vaihtuneet. Tänään meillä oli oikein hyvät leikit ja sain Velhosta enemmän irti esimerkiksi sitä taistelutahtoa, jota tiesin siitä kyllä löytyvän. Se myös ihanan aktiivisesti palauttaa lelua. Hauska nähdä, millainen harrastuskaveri siitä kasvaakaan!

Hän on tällä hetkellä aika... haituvainen.